Tietämättömyyttä tulevaisuudesta

Joulu menikin yllättävän hyvin. Vanhempieni kohtaaminen ei ollutkaan niin kamalaa mitä olin ennalta kuvitellut. Ei se mukavaa ja lämminhenkistäkään ollut, mutta kuitenkin siedettävää.

Asiaan vaikutti paljon se, että vanhempieni lisäksi paikalla oli myös muutama muu henkilö. Eihän nyt kukaan silloin halua pilata tunnelmaa. Ollaan vieraskoreita. Tosin tämä kelpasi minulle paremmin kuin hyvin. Ihan sama millä motiiveilla kunhan minuakin kohdellaan kuten ihmistä tulisi kohdella.

Nyt kuitenkin olen huomannut että olen ollut henkisesti aivan loppu. En tunne varsinaisesti surua, vihaa, tuskaa, epätoivoa tai mitään. En äitiä kohtaan enkä ketään toistakaan. Tunnen vain olevani ihan loppu. Eilinen iltakin meni itkiessä. Itkin sitä etten enää jaksa. Että tämä elämä on vain liikaa minulle.

Nyt minua on alkanut pelottaa myös se, etten saa ehkä vietyä opiskelujani päätökseen. Mitä jos koulu jää kesken? Tämä nykyinen yhteiskunta kun toitottaa joka suunnasta tuottavuudesta ja siitä kuinka nuoresta asti pitäisi tehdä töitä. Kuinka valtion tuilla elävät ovat pohjasakkaa. Tässä yhteiskunnassa on vaikeaa sairastua. Vielä vaikeampaa jos sairastuu mieleltään. Mikä minä sitten enää olen? Jos joudunkin elämään yhteiskunnan tuilla, ilman että voin tehdä mitään yhteiskunnan hyväksi? Onko minulla silloin oikeutta elää? Tunnen suurta häpeää siitä, jos en pysty valmistumaan ajallaan ammattiin, tai jos en valmistuttuani pystykkään tekemään töitä. Häpeän itsenäni, sitä kuka olen. Miksi juuri minä olen tälläinen. Miksi?

En tiedä tällä hetkellä yhtään mitä minun pitäisi tehdä. En tiedä kauanko selviän opiskeluista. En tiedä pitäisikö minun puhua vanhemmille siitä miltä heidän käytöksensä tuntuu. En tiedä missään elämän osa-alueella mitä minun pitäisi tehdä. Pitääkö minun vain yrittää jaksaa, vai pitäisikö minun vain antaa olla? Antaa itselleni luvan romahtaa, niin että voisin taas nousta? Onko minun edes mahdollista nousta, jos minulla ei ole pohjaa mistä ponnistaa? En tiedä, en todellakaan tiedä. Toivottavasti jonain päivänä joku vastaa minun kysymyksiini. Toivottavasti joku päivä tiedän mitä tämä kaikki tarkoittaa, miksi näin piti käydä.

Ahdistava joulunaika

Pakko taas kirjottaa. En sano että tästä tulis pysyvä tapa. Nyt on vaan pakko purkaa asioita. Taas on ollu sen verran ahdistusta. Onko ketään toista jota joulun aika ahdistaa tosi paljon? Kokee että on velvollisuus olla vanhempiensa kanssa, vaikkei todellisuudessa sitä haluaisi. Ei uskalla sanoa ettei halua enää pitää ollenkaan yhteyttä, mutta ei kuitenkaan halua satuttaa heitä.

Tai en kai mäkään haluais etten oo väleissä vanhempieni kanssa, mutta en jaksa kyllä tätä tämän hetkistäkään suhdetta. En voi olla varsinkaan toisen seurassa oma itseni, mun on pakko piilottaa mun tunteet ja ajatukset, koska muuten sattuis vielä enemmän. Ei siitä tulis suoraa huutoa, mutta piilo v*ttuilua kyllä. Ehkä se on just se pahin. Kukaan ei voi lapsuuden kodissa sanoa suoraan "en pidä tästä, loukkaat mua, nuo vaatteet ei sovi sinulle, minun mielestäni et toimi oikein". Kukaan ei sano mitään, mutta kaikki aivan varmasti tietää sen. Yleensä sanotaan korkeintaan että ihan ok, mutta käytös ja kohtelu on sen jälkeen todella ilkeää. Saisikin riidellä oikein kunnolla. Niin että kaikkien mielipide tulisi kerralla selväksi. Ei tarvitsisi arpoa mitähän tuo toinenkin nyt oikein miettii..

En haluais mennä jouluna lapsuuden kotiin, mutta pakko kun nyt kerran tuli luvattua. Oon nähnyt nyt jo monena yönä putkeen pahaa unta mun toisesta vanhemmasta. Aamuyöstä/varhaisesta aamusta herään ja mua ahdistaa tosi paljon ajatus että joudun näkemään sen. Valvon koska pelkään. Pelkään miten jaksan. Miten kestän tän joulun?

Jos joku miettii miks en kerro suoraan ajatuksia mun vanhemmille niin siihen on yksinkertanen syy. Oon henkisesti jo nyt ihan romuna, ja tiedän että se pahentais mun oloa. Se pahentais mun oloa koska ensinäkin tiedän että vähintään toinen mun vanhemmista romahtais kun sais tietää miltä musta tuntuu. Sillä ei oo ketään toista kun puolisonsa. Ei yhtään ystävää. Kyllä mä niistä silti välitän sen verran paljon etten kestäis kattoo kun ne romahtaa. En vaan kestäis, mäkin romahtaisin sen seurauksena vielä entistä enemmän. Toisekseen pelkään omia tunnereaktioita, mitä se herättäis, koska se kuitenki herättäis tunteita paljon. Mä pelkään. Mä pelkään vähän kaikkea, ja siks en pysty tekemään mitään. Tähän ei oo olemassa hyviä ratkasuja. Tähän ei vaan oo.

Lisäks mullakaan ei oo ystäviä kelle purkaa, eikä ne kuitenkaan vois ymmärtää ellei ois kokenu samaa kun mä. Sen mä oon ikäväkyllä jo huomannu. Kaipaisin vertaistukee, mutta mistä mä sitä saisin? Onko täällä ketään joka ois kokenu samaa kun mä? Ketään? Mä haluaisin jutella jonkun kanssa jolla ois samanlaisia kokemuksia.

Palatakseni kuitenkin vielä jouluun. Ehkä tässä on kuitenkin pahinta se, miten ympärillä kaikki muut puhuu siitä, kuinka joulussa parasta on kun saa viettää aikaa (lapsuuden)perheensä kanssa. Kuinka ihana on nähdä vanhempiaan. Mäki haluisin tuntee niin. Haluaisin kovasti. Miksei mulla vois olla samanlaiset suhteet mun vanhempiin? Mitä mä oon tehny ansaitakseni tän? Enhän mä nyt muillekkaan tällästä haluu, mut en siltikään pysty iloitseen muitten onnesta, kun ne näkee vanhempansa. En pysty, koska kaipaan itse sitä niin paljon, ja mulle ei oo vaan suotu sitä.

Surullista on, että vaikka mä saisin (ja mä vielä saan) kerrottua mun vanhemmille tästä, niin ei meidän välit kuitenkaan tulis samanlaisiks kun useilla muilla on. On kai siihenkin pieni todennäköisyys olemassa, mutta ei se todennäköisyys kovin suuri ole. Tätä samaa terapeuttikin on käskenyt miettiä, ja hyväksyä se ettei me välttämättä koskaan enää voida olla läheisiä. Se tuntuu niin pahalta. Mutta mä vielä kestän tän. En tiedä miten, mutta jotenkin. Jotenkin mä kestän tän.

Se on nyt loppu

Olen kuluneen viikon aikana pohtinut asiaa, ja tullut siihen tulokseen että lopetan blogin pitämisen. Ainakin toistaiseksi. Käyn kuitenkin katsomassa vielä täällä, niin että edelleen saa laittaa kysymyksiä, kommentteja ja vaikka postaustoiveitakin. Niitä voin toteuttaa, mutta nyt en tällä hetkellä itse jaksa miettiä aiheita ja kirjoituksia :)

Stressin aiheuttajia

En ole jaksanut taas kirjoittaa, mutta nyt kuitenkin kirjoitan. Olen miettinyt jos lopettaisin koko blogin pitämisen, koska tämäkin lisää stressiä mitä on jo muutenkin tarpeeksi. Stressaan etten keksi mitään kirjoitettavaa tai etten jaksa kirjoittaa vaikka minulla olisikin aihe. Tämän piti olla stressin purku välinen, ei asia joka tuo stressiä lisää. Katsotaan nyt jos saisin tästä tehtyä itselleni ennemmin sen stressin purku keinon. Jatkan siis toistaiseksi edelleen kirjoittamista, mutta ehkä vain kerran viikkoon.

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet todella stressaavia, niin kuin olen täälläkin sanonut. Olen muuttanut uudelle paikkakunnalle, ja parin viikon päästä alkaa opiskelut. Pelkään etten ole valmis aloittamaan opiskeluja, ja ne keskeytyvät taas. Mieheni uskoo täysin että pystyn aloittamaan, ja myös päättämään opiskelut juuri niin kuin suunnitelmiin kuuluu. Mistäköhän minäkin saisin samanlaisen uskon itseeni, miten mieheni minuun uskoo?

Eilinen ilta meni itkiessä. Tai itku alkoi kun kävimme nukkumaan ja sitä jatkui ties kuinka kauan. Maakuuhuoneessame ei ole seinäkelloa, joten en tiedä kauan kaikenkaikkiaan itkin, mutta puolesta tunnista tuntiin luultavastikkin. Itkin koska olin niin uupunut, sekä henkisesti että fyysisesti. Asioita olisi hoidattavan, mutta kun en jaksaisi hoitaa. Mieheni on päivät töissä, joten minun pitäisi selvitä hoidettavista asioista yksin. Syvällä sisimmässäni tiedän että minusta on siihen, mutta miksen tiedosta sitä niin hyvin että pystyisin lopettamaan stressaamisen? Olen niin väsynyt tällä hetkellä.

Vaikka olsinkin väsynyt, minun täytyy silti asiat hoitaaa, ja alankin hoitamaan niitä heti, muuten niitä kasautuu taas aivan liikaa ja sitten en ainakaan saa mitään hoidetuksi. Palaillaan taas kun jaksan pysähtyä koneen äreen ja jatkaa kirjoittamista.

Tässä ei taas ollut mitään niin kovin suunniteltua aihetta, mutta tämä selvensi ehkä vähän miksi en ole jaksanut kirjoitella. Edelleen ottaisin mielellään vastaan postausideoita, tai ihan mitä vain kommentteja. Ja siitäkin olisi kiva kuulla jos joku lukia ei halua tämän blogin loppuvan, siinä tapauksessa yrittäisin vielä tarmokkaammin. Kuitenkin tuli kommentteja tai ei, jatkan toistaiseksi kirjoittamista. Ilmoitan kyllä sitten jos en enää kirjoita. Nyt kuitenkin vauhti on ehkä noin kerran viikkoon.

Muutoksia

Pahoittelut viime aikaisesta hiljaisuudesta. Kuluneen viikon aikana elämässäni on tapahtunut suuria muutoksia, ja sen takia en ole ehtinyt enkä kyllä jaksanutkaan kirjoittaa mitään. Nyt olen kuitenkin taas täällä kirjoittamassa teille jotakin. Ei minulla mitään selvää aihetta ole, mutta haluan kertoa että blogi toimii edelleen ja uusia postauksia ihan aiheiden kerakin on tulossa.

Nyt näiden muutosten keskellä on taas huomannut kuinka ahdistuneisuus nostaa päätään. Kun kaikki on hyvin ja turvallisesti voin jo käytännössä elää normaalia elämää. Nyt kuitenkin ikäväkseni jouduin huomaamaan että heti kun stressi elämässä kasvaa, myös ahdistus palaa takaisin. Onneksi kuitenkin jo paljon lievempänä.

Mitä tämä ahdistus sitten saa aikaan minussa? Olen todella kireä koko ajan. Saatan äksyillä miehelleni ja valitan pienistä asioista. Tietysti heti kun olen sanonut pahasti kadun sitä ja pyydän anteeksi. Mieheni onneksi ymmärtää että äksyily johtuu sairaudestani, ja siitä että menneisyydestä tulee flashbackejjä mieleeni. Kun niitä tulee olen peloissani ja en pysty enää hallitsemaan itseäni niin että puhuisin ystävällisesti ja kauniisti. Ei minusta nyt mitään monsteria tule, ja varmasti useat muut pariskunnat sanovat toisillee viikottain samalla tavalla vaikka terveitä ovatkin. Meidän suhteessa kun ei kuitenkaan ole riitoja ollut, pienikin äksyily tuntuu minusta jo isolta asialta. Enhän missään tapauksessa halua loukata tai satuttaa rakasta miestäni.

Näiden kiireiden ja kovan stressin vuoksi ei siis postauksia ole tullut, mutta yritän taas kun elämä alkaa tasaantua kirjoitella useamminkin :)

Masennuksen vaikutukset ulkonäköön 2

Haluan jatkaa vielä hieman edellistä tekstiäni. Tekstistä sai ehkä kuvan että olisin tällä hetkellä lievästi ylipainoinen tai siinä rajoilla. Ehkä jopa kuvan että olisin kunnolla lihava. Ei asia kuitenkaan onneksi ihan niin ole! Lihoin yläaste ajasta näihin vuosiin luultavasti noin 8-10kg. Ihan yläasteella lihoin luultavasti vain muutaman kilon ja sitten kun vointi notkahti selvästi alaspäin lihoin muutamassa kuukaudessa  noin 6-7kg. En ole siis missään vaiheessa ollut ylipainoinen, mutta ulkonäköni on ollut todella löysä siihen nähden mitä se oli ihan yläasteen alussa.

Viime tekstissä puhuin myös pelkästään siitä, miten masennuksen takia lihoin, ja varsinkin vatsani kasvoi huomattavasti. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa tapa miten masentuneelle voi käydä, eikä se sitä ollut minunkaan kohdallani. Joskus alle kaksi vuotta sitten havahduin huomaamaan kuinka olin lihonnut sen 6-7kg vain muutamassa kuukaudessa. Ahdistuin tästä kovasti, ja aloin vihaamaan sitä miltä näytin. Masennus oli jo muutenkin alkanut taas pahenemaan, ja lihomisen johdosta tunsin itseni entistä huonommaksi. Karkin jättäminen ruokavaliosta ei kuitenkaan ollut helppoa, koska sillähän lievitin masennuksen oireita. Tämän johdosta sairastuin lievään syömishäiriöön. Laihduin muutamassa kuukaudessa lähes kymmenen kiloa, mikä on paljon siihen nähden etten ollut edes ylipainon rajoilla alkaessani laihduttaa. Sen jälkeenkin laihduin vielä muutaman kilon. Vasta kun menkkani hävisivät havahduin siihen että jotain on tehtävä.

Onneksi mieheni tuki minua tässäkin asiassa, ja lähes puolen vuoden päästä menkkani taas alkoivat. Kuitenkin senkin jälkeen on ollut muutaman kuukauden välejä ennen seuraavaa kertaa, mutta nyt keho toimii taas kuitenkin jollain tasolla. Hormoonitasapainon saamisessa takaisin kuntoon voi mennä kauankin, mutta onneksi paraneminen on lähtenyt tässäkin tapauksessa hyvin käyntiin. Tulihan sitä monet kerrat itkettyä etten välttämättä koskaan voisi saada lapsia!

Masennus voi aiheuttaa lihomista, voimakasta laihtumista tai ulkoisesti ei välttämättä tapahdu mitään. Kuitenkin masennus on aina vakava asia, mitä pitäisi lähteä hoitamaan jo varhaisessa vaiheessa. Siitä kannattaa kertoa läheisille tai ammattilaisille jo ennen kuin ulkoinen olemuskin muuttuu. Tällöin toipuminen tapahtuu todennäköisesti paljon nopeammin :)

Kirjoitan luultavasti myöhemmin vielä lisää siitä miten syömishäirö ja masennus yhdessä vaikuttivat elämääni. Tähän tekstiin se ei mahdu, tai muuten kukaan ei jaksaisi lukea tätä!

Masennuksen vaikutukset ulkonäköön

Tässä jokin aika sitten illalla kun kävin nukkumaan mieleeni tuli aihe, josta haluan kirjoittaa tänne. Pohdin sitä miten masennus on vaikuttanut syömisiin ja sitä kautta ulkonäköön. Uskon että monilla masennuksen kanssa kamppailevilla on joitakin ongelmia myös syömisen kanssa. Niinpä ajattelin nyt kertoa mitä ongelmia masennus minun elämässäni aiheutti tämän asian tiimoilta.

Vaikka masennukseni alkoi jo ala-asteella, en muista että se olisi silloin vaikuttanut ruokailuihini millään tavalla. Söinhän yleensä aina sen mitä vanhemmat minulle laittoivat. Vasta kahdeksannella luokalla kun masennukseni lähti nopeasti pahenemaan se alkoi vaikuttaa myös siihen miten söin. Karkista tuli minun lohduttajani ja sen syöminen lisääntyi huomattavasti, niin että olin pian sokerikoukussa. Elimistöni vaati aina vain enemmän sokeria, ja karkin himoni vain kasvoi. Lisäksi aloin kahdeksannella luokalla juoda energia juomia. Niitä kului helposti litrasta puoleentoista per päivä.

Ostin karkit ja herkut lähes aina salaa, sillä häpesin sitä miten paljon niitä söin. Karkin syöminen tuotti kuitenkin aina syödessä sen verran hyvän olon, että jälkeenpäin tuleva morkkis ei estänyt taas seuraavaa herkku hetkeä. Kukaan läheisistä tuskin tiesi kuinka paljon söin karkkia, eikä se tietenkään samantien näkynyt ulkonäössäkään. Naivisti ajattelin että olen vain sellainen ihminen joka ei helposti liho. Kai minä tiesin että oikeasti kuka tahansa lihoo jos syö yli kulutuksensa, mikä tulee helposti täyteen karkista. En vain pystynyt luopumaan siitä harvasta keinosta joka tuotti minulle mielihyvää.

Yläasteella aloin pukeutua melko poikamaisesti. Päälläni oli vain harvoin ihonmyötäisiä vaatteita, joten en vain nähnyt sitä miten lihoin. Mikään vaate ei paljastanut sitä. Olisin saanut lihoa todella monta kymmentä kiloa että isot roikkuvat vaatteni olisivat alkaneet puristaa. Niinpä minun oli helppo uskotella itselleni etten minä vain jostain syystä liho karkkia syömällä.

Tässä joku aika sitten katsoin vanhoja koulukuvia, ja vasta nyt ensimmäistä kertaa huomasin kuinka paljon lihoin yhden vuoden aikana. Ero näyttää selkeältä ja isolta, kun pystyy vertaamaan vuoden välein otettuja kuvia jotka on vielä otettu samassa asennossa ja paikassa.

Nyt toipuessa olen ajatellut monesti miten epäreilua se on että olen kärsinyt lähes koko elämäni masennuksesta. Jos ei lasketa tätä lyhyttä aikaa mitä olen toipunut, en muista elämästäni aikaa ilman masennusta. Olen ollut vihainen siitä miten minun elämäni on pitänyt pilata. Miten se ei pilannut vain ihmissuhteita ja ylipäätään omaa henkistä oloa, vaan miten se tuhosi myös hyvän ja kauniin ulkonäköni. Tiedän kyllä että korppaa voi muokata myös toiseen suuntaan, mutta tuntuu pahalta että koko ajan tulee eteen vain uusia ja uusia asioita joita pitää pitkäjänteisesti korjata. Ei riitä että käy terapiassa ja syö kiltisti lääkkeensä. Pitää lisäksi katsoa syömisiä ja pitää huolta siitä että liikkuu tarpeeksi. Välillä tuntuu että kaikki tämä on liikaa, mutta tiedän kuitenkin että tästäkin vielä selvitään. Vielä joku päivä olen fyysisesti yhtä hyvässä kunnossa kuin yläasteella, ja henkisesti paremmassa kuin koskaan!

Ajatusten purkamista

Nyt on tullut kirjoiteltua taas useammin. Tässä kaiken stressin keskellä kirjoittaminen helopottaa omaa oloa, ja asiat muuttuvat mielessä paljon selkeämmiksi ja pienemmiksi.

Silloin kun minulla meni huomattavasti huonommin, lopetin kirjoittamisen. Ennen sitä kirjoitin päiväkirjaa säännöllisen epäsäännöllisesti. Siihen asti olin varmaan kirjoittanut lähes koko elämäni siitä asti kuin vain opin kirjoittamaan. Se auttoi vaikeinakin hetkinä. Kuitenkin kun olo lähti radikaalisti huonontumaan, en enää uskaltanut kirjoittaa. Pelkäsin että kirjoittaminen nostattaa pintaan tunteita tai muistoja joita mieleni ei kestäisi. Tämän takia en kirjoittanut paria yritystä lukuun ottamatta ainakaan puoleentoista vuoteen. Olisin halunnut kirjoittaa mutta se oli liian pelottavaa.

Nyt blogin myötä olen vihdoin aloittanut kirjoittamisen uudestaan, ja se tuntuu hyvältä. Olisi ihanaa jos täällä kävisi enemmänkin porukkaa lukemassa, ja jos kävijät jaksaisivat myös kommentoida ja antaisivat parannus ehdotuksia. Kuitenkin teen tätä tällä hetkellä lähinnä itseni vuoksi. Toki on mahtavaa, jos kirjotukseni antavat lohtua vaikeaan elämäntilanteeseen, mutta silti aloitin tämän siksi että saisin purettua omia mietteitä ja ajatuksia. Tosin olihan minulla toive myös siitä että voisin omilla kokemuksilla auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Jos se puoli ei olisi edes käynyt mielessä, kirjottaisin luultavasti vain vihkooni.

Tämä on nyt vain tälläinen tunteiden purku teksti, millä ei sen syvempää tarkoitusta tai ajatusta ole. Halusin vain kirjoittaa jotakin, mutta mielessäni ei ollut mitään varsinaista aihetta. Tälläisistä teksteistä sen varmaan huomaa, että kirjoitan muiden auttamisen lisäksi sen takia että saisin omat ajatukset järjestykseen. Ehkäpä seuraavaan postaukseen saan kirjoitettua taas jostain tietystä aiheesta, ajatuksiani kuitenkin selkeyttää kirjoittaminen vaikkei se liittyisikään mihinkään tiettyyn aiheeseen, siksi tämä teksti :)

Kiitollisuus

Tiedättekö kuinka ihanaa on, kun huomaa että ennen niin vaikea asia ei enää olekkaan vaikea? Olen viimeisimmän vuoden aikana huomannut usein sen. Ennen en voinut laittaa ruokaa tai käydä kaupassa koska se ahdisti niin paljon. Yhtäkkiä viime vuonna vain huomasin että olin joka päivä laittanut ruokaa, käynyt kaupassa ja vielä tiskannutkin. Olin viime syksynä niin innoissani siitä huomiosta että pystyn tiskaamaan, että tiskasin joka päivä vähintään kerran, monesti useamminkin. Heti kun oli pari lautasta tiskissä tiskasin ne, ihan vain siitä riemusta että pystyn tiskaamaan. Nykyään se ei tuota ihan samanlaista endorfiiniryöppyä, mutta nautin siitä edelleen tietyllä tavalla.

Monesti ihmiset jotka ovat saaneet elää melko hyvän elämän, eivät tajua kuinka onnekkaita ovat. He eivät tajua kuinka paljon kaupassa käynti ja kotityöt vaativat voimia, koska heillä on voimia vaikka muille jakaa. Ennen minäkin ajattelin että ainahan sitä nyt kaupassa jaksaa käydä ja pari astiaa tiskata, mutta enpä ajattele enää. On suurta armoa että ne pystyy tekemään.

Sanoisin että kaikilla ihmisillä on aina jotain mistä olla kiitollinen. Vaikeimpanakin hetkenä elämässäni oli myös hyviä asioita. Olin uskossa ja minulla oli ihana aviomies. Silloin sisälläni oleva tuska oli vain niin suuri, ettei edellä mainitut asiat nostaneet mielialaa ollenkaan. Ymmärrän koska olen sen itse kokenut, että vakavan masennuksen keskellä mistään asiasta ei vain pysty tuntemaan iloa. Kyllä itsekin tiedosti järjellä että minun elämässä on myös asioita mistä olla kiitollinen, mutta en vain tuntenut sitä. Tämäkin todistaa ettei tunteisiin kannatta aina luottaa. Eikä masennuksen keskellä kannata alkaa soimaamaan itseään ettei pysty tuntemaan kiitollisuutta, onnea tai iloa elämässä olevista hyvistä asioista.

Sen sijaan haluaisin että jokainen pysähtyisi edes hetkeksi miettimään mikä omassa elämässä on hyvin, mistä voisi olla onnellinen. Ei se haittaa jos et tunne siitä kiitollisuutta, kunhan tiedostat edes järjellä että elämässäsi on myös jotain hyvää. Tunteet tulevat usein vähän jäljessä, mutta uskon että kun alat miettiä joka päivä mitä hyvää elämässäsi on, jossain vaiheessa alat myös tuntea kiitollisuutta siitä. Älä keskity aina siihen mikä on negatiivista, koska se vie vain syvemmälle masennukseen ja katkeruuteen.

Tällä en halua syyllistää tai painostaa henkilöitä joiden masennus tms on niin paha että se tavallaan lamaannuttaa eikä pysty näkemään mitään positiivista vaikka kuinka yrittäisi. En minäkään ole aina nähnyt. Tällöin kannattaa kuitenkin yrittää olla itselleen armollinen ja myöntää se että tässä elämän vaiheessa sairaus estää sen. Se ettet näe elämässäsi mitään hyvää ei tarkoita että olisit jollain tavalla huono, se vain osoittaa kuinka kipeästi tarvitse apua ja tukea sen hetkiseen elämään :)

Jumala toimii vaikka emme uskoisi

Minulla on ollut masennusta, paniikkikohtauksia ja ahdistusta ala-asteen alkupuolesta lähtien, niin kuin olen kertonutkin. Kun ongelmat pahenivat jouduin lopettamaan opinnot. Paniikki ja ahdistuneisuus estivät mm kaupassa käymisen ja kelassa asioinnin. Siivous, tiskaus ja muut kotityöt olivat mahdottomia tehtäviä.

Pahimpana aikana käytännössä makasin 2kk sängyssä, koska muuhun en pystynyt. Mieheni lähtiessä töihin jäin sänkyyn makaamaan, ja siinä makasin vielä silloinkin kun mieheni tuli takaisin kotiin. Vähän parempina päivinä saatoin tunniksi mennä syömään, mutta palasin sen jälkeen taas sänkyyn. En vain jaksanut tehdä mitään. En edes istua.

Lopulta sain tarpeekseni jatkuvasta pahasta olosta. En jaksanut enää luottaa Jumalaan, enkä uskonut että Jumala haluaisi minut parantaa. Kyllä minä uskoin että Jumala on olemassa, ja tiesin että Jeesuksen sovitustyön tähden pääsen taivaaseen. En vain enää voinut uskoa että Jumala minut tässä ajassa parantaisi. Tai vaikka parantaisikin, niin tiesin etten niissä tuskissa jaksaisi odottaa edes paria päivää. Tämän pahimman päivän koittaessa päätin tappaa itseni. En suunnitellut asiaa kauaa, vaan päätin toteuttaa sen heti. En kestäisi elää edes puolta tuntia. Nyt ajatellen onnekseni mieheni oli kotona ja makasi päälläni niin etten voinut toteuttaa aikeitani. Kerroin rehellisesti mitä olin menossa tekemään ja tästä syystä mieheni tiesi pitää minusta kiinni. Minulla ei ollut voimia työntää miestäni pois, joten itsemurha jäi vain haaveeksi.

Monet ihmiset rukoilivat puolestani, mistä olen kiitollinen. Jumala myös puhui meille monen eri henkilön kautta että parantumiseni käynnistyisi muutaman kuukauden sisällä. Enhän minä itse siihen uskonut, olinhan varma siitä että tapan itseni. Näin kuitenkin kävi. Mieheni oli "sattumalta" (Jumalan johdatuksesta) kotona kun meinasin itseni tappaa, ja sen kerran jälkeen jouduinkin pian sairaalahoitoon. Sinä aikana (reilu pari viikkoa) paranemiseni lähti käyntiin, aivan kuten Jumala oli ennalta ilmoittanut. Voisin sanoa tarkan päivämäärän ja muutaman tunnin sisään kellonajankin koska se tapahtui, mutta se ikävä kyllä paljastaisi läheisilleni kuka täällä kirjoittaa :) Tunsin kun sisältäni lähti jotakin pois, se tunne oli ihmeellinen ja silloin vain tiesin että nyt Jumala minut paransi. Jumala lupasi myös ennalta että paranemiseni on nopeaa. Ei se tapahtuisi sormia napsauttamalla, mutta kuitenkin nopeasti. Reilun puolen vuoden päästä siitä kun paranemiseni alkoi sain ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, ja vain vähän yli vuoden päästä parantumisen alusta (alle kuukauden yli vuosi) sain tietää pääseväni opiskelemaan.

Haluan rohkaista muita jatkamaan rukousta oman vaikean tilanteen puolesta, on se sitten samankaltainen mitä minun tilanteeni oli, tai vaikka olisi aivan jotain muutakin. Tiedän että sellaisissa tuskissa mitä minulla silloin oli ei itse jaksa rukoilla tai lukea raamattua, ja siksi toivon että läheiset jaksavat kantaa sairaan tai vaikeassa tilanteessa olevan ystävän tai perheenjäsenen puolesta rukouksia Jumalan puoleen. Jos sinun läheisesi kärsii, oli syy mikä tahansa, älä lopeta rukousta, vaikka vastausta ei heti tulisikaan. Jumalalla on oma aikataulunsa, mitä me ihmiset emme aina ymmärrä. Emme ainakaan sillä hetkellä kun rukoilemme ja anomme että vastaus tulisi heti, eikä se kuitenkaan tule.

Haluan vielä sanoa loppuun, että jos läheisesi kärsii masennuksesta, ahdistuksesta tai muusta vastaavasta älä syyllistä häntä jos hän ei jaksa rukoilla, lukea raamattua tai tehdä kotitöitä. Älä käske vain ottamaan itseä niskasta kiinni ja ryhdistäytymään. Jos masennus ja paha olo sillä lähtisi vain harva jos kukaan sitä sairastaisi. Masennus on vakava sairaus, jonka kuolleisuus on aivan liian suuri. Ohjaa mieluummin ystäväsi hoidon piiriin, ja muista häntä rukouksin.

Vaikka Jumala minut paransi, oli minun ihanasta psykoterapeutista sekä lääkkeistä apua toipumisessa. Älä häpeä hakea apua jos sitä koet tarvitsevasi. Jumala voi käyttää myös psykiatreja, lääkkeitä, psykologeja sekä psykoterapeutteja sinun parantamiseen :)

Stressi tuo ahdistuksen takaisin

En ole keksinyt nyt mitään kirjotettavaa. Alku lähti hyvin käyntiin, mutta nyt ei vain ole tuntunut olevan mitään sanottavaa. Mieli on ollut taas vähän maassa, ja ei ole jaksanut ajatella kirjoittelua. Tällä hetkellä elämässäni on tapahtumassa suuria muutoksia, ja stressi tasot huitelee taivaissa. Toisaalta haluaisin kertoa täällä tarkemminkin mitä muutoksia on tulossa, mutta en halua kuitenkaan että minut voisi täällä tunnistaa. Jääkööt siis muutokset omaan tietooni, mutta nyt tekin tiedätte miksi en ole moneen päivään päivitellyt mitään. Jos teillä on jotain aihetta mistä haluaisitte minun kirjoittavan niin laittakaa rohkeasti postaustoiveita.

Tälläkin hetkellä kun yritän miettiä mitä kirjoittaisin ajatukseni tuntuu olevan aivan solmussa, ja ahdistus alkaa koventua. Vaikka olen jo pitkällä toipumisessa, palaa ahdistus helposti kun elämään tulee mukaan vähänkin stressiä. Toivottavasti stressin sietokykynikin tästä pian kohentuisi. Tälläisenä hetkenä kun ahdistaa on minun on vaikea saada kiinni siitä mitä tunteita tunnen. En erota niitä toisistaan, vaan kaikki on yhtä suurta ahdistavaa möykkyä. En tiedä mitä haluaisin tehdä, vai haluanko ylipäätään tehdä mitään. Toisaalta on ahdistavaa olla hiljaisuudessa, mutta toisaalta taas hälinä ja melu ahdistavat. Onneksi nykyään tiedän että nämä ahdistukset ovat vain väliaikaisia, ja jo muutaman tunnin päästä olen luultavasti ihan hyvässä kunnossa.

Ehkä kerronkin vähän miten tämän stressin keskellä päiväni kuluvat. Aamulla kun herään siinä puoli yhdeksän tienoilla, minulla on lähes aina hyvä olo. Makoilen vähän aikaa sängyssä ja nousen sitten suihkuun. Tämän jälkeen menen aamupalle, jonka aikana ahdistus alkaa yleensä hiipiä mieleeni. Aamupalan jälkeen onkin sitten ahdistava olo tunnin pari. Nykyään se ei ole kovin voimakas, niin että kestän sen kyllä, mutta eihän se koskaan tunnu hyvältä. Aina kun on ahdistusta on myös paha olla, vaikka ahdistaisi vain vähän. Tänä aikana yleensä olen koneella tai menen lenkille. Kahdentoista jälkeen ahdistus alkaa usein helpottamaan ja sitten hoidankin kaikki tarpeelliset asiat.

Illat on toinen vaihe milloin minua usein ahdistaa. Tällöinkin ahdistus on melko pientä, mutta kuitenkin sen verran kovaa etten oikein pysty keskittymään mihinkään. Iltaisin mieheni on kuitenkin kotona ja pystyy paijaamaan ja lohduttamaan. Siksi illat ovat kuitenkin helpompia kuin aamut.

Tällä hetkellä inhoan ja vihaan aamuja. Iltaisin saatan jopa odottaa aamua, ja sitä että saan syödä aamupalan rauhassa, eikä minnekkään ole kiire. Kuitenkin sitten kun aamu koittaa, palaa ahdistuskin enkä pystykkään nauttimaan kiireettömästä aamusta. Uskon kuitenkin vahvasti siihen että Jumala vie aloittamansa työn minussa päätökseen ja vielä joku päivä on tilanne, että vaikka elämässä olisi paljonkin stressaavia asioita ei ne mieltäni hetkauta sen enempää kuin terveillä ihmisilläkään.

Tulihan tähän nyt sitten kuitenkin ihan hyvin tekstiä, ja ajatuksetkin alkoivat selkiytä, eika ahdista enää niin paljon. Kun vain aina jaksaisikin tulla kirjoittamaan kun ahdistaa, sillä tiedän tämän auttavan. Kirjoittamista on vain niin vaikea aloittaa ahdistuneena. Katsotaan jos vaikka taas saisin aikaiseksi kirjoittaa tänne vähän useammin. Luonnoksissa on jo yhden tekstin alku. Toivottavasti saan sen pian valmiiksi, niin että tekin saatte sen lukea.

Oikein aurinkoista ja ihanaa päivää teille kaikille! Toivottavasti ahdistus ei ole teistä saanut tänään otetta, ja jos onkin niin helpottakoon se nopeasti :)

Miten seurustelu onnistuu kun on vakavasti masentunut?

Niin, miten voi seurustella ja huolehtia suhteesta, kun voimavarat ei riitä itsestäkään huolehtimiseen? Se miksi koko meidän suhteemme aikana ei ole ollut yhtään riitaa, ja kaikki on sujunut paremmin kuin hyvin, ei todellakaan johdu siitä mitä minä olen tehnyt. Suurin syy miksi suhteemme oli hyvä pahimpinakin aikoina on se että Jumala on siunannut elämäämme, ja mieheni on ollut ja on edelleen erittäin ymmärtäväinen ja rakastava.

Kun aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa olin jo valmiiksi masentunut ja ahdistunut. Me oltiin tunnettu vain reilu kuukausi, joten mieheni ei ollut koskaan nähnyt minua terveenä. Silti mieheni näki minussa jotain suunnattoman arvokasta, ja halusi alkaa seurustella kanssani. Hän siis teki aloitteen. Suostuin siihen, mutta olin varma ettei suhteemme kestä kauaa, vaan mieheni jättää minut heti kun huomaa kuinka paljon sairauteni tulisi rajoittamaan meidän elämäämme.

Aikaa kuitenkin kului eikä miehelleni noussut koskaan ajatuksia että haluaisi minut jättää. Millainene sitten olin suhteessa? Ei seurustelu tietenkään parantanut sairauttani. Päinvastoin sairauteni paheni pikku hiljaa. Välillä oli vaiheita että aina kun näimme makasin sängyssäni ja mieheni lohdutti ja paijasi minua. Puheen aiheemme liittyi usein siihen etten jaksa enkä halua elää. Tai siihen että olen taas viillellyt tai repinyt kaikki vanhat ruvet auki. Puheen aiheemme rajoittuivat pitkälti sairauteni ympärille. Aina en jaksanyt kysyä mieheltäni useisiin päiviin ehkä jopa viikkoihin miten hänellä menee. Tunsin asiasta syyllisyyttä, mutta voimavarani eivät riittäneet asian muuttamiseen. Mieheni kuitenkin kärsivällisesti tuki ja hoiti minua. Hän ymmärsi ettei se johtunut minusta tai luonteestani, vaan sairaudestani.

Mikä sitten on suhteemme salaisuus? Nykyäänhän jaksan päivittäin kysyä miten mieheni päivä on mennyt, ja jaksan myös oikeasti kuunnella mitä hän vastaa. Nykyään minäkin jaksan huolehtia meidän suhteesta, mutta suurimman osan ajasta mitä olemme yhdessä olleet minä en ole jaksanut niin tehdä. Salaisuutemme on ehdottomasti se että me molemmat luotimme (ja luotamme edelleen) Jumalaan, ja pyrimme tekemään hänen tahtonsa mukaan.

Raamatun ohje seurustelussa ja naimisissa olosta on selkeä. Monesti ihmiset luulevat että raamattu kieltää pelkästään esiaviollisen seksin ja miehen tulee olla perheen pää, mikä tarkoittaa naisen alistamista. Onhan se niin että seksi on meidänkin elämässä kuulunut vasta avioliittoon, ja onhan mies perheemme pää, mutta minua ei ole missään vaiheessa alistettu millään tavalla. Mitä perheen päänä oleminen sitten raamatussa tarkoittaa? Efesolaiskirje 5:24-25 sanoo että niin kuin seurakunta on Kristukselle alamainen, niin vamojenkin tulee olla miehillensä. Käytännössä se tarkoittaa sitä että kun vaimo rakastaa miestään hän haluaa toimia miehensä parhaksi ja kunnioittaa tämän päätöksiä. Saako mies sitten tehdä mitä vain, ja vaimon tulee aina myötäillä? Ei saa, jakeessa 25 sanotaan että miesten tulee rakastaa vaimoaan niin kuin Kristus rakasti seurakuntaa. Kristus kuoli seurakuntansa puolesta, joten miten miehen tulee toimia? Miehen tulee rakastaa vaimoaan niin paljon, että hän tekee päätökset aina sen pohjalta mikä on vaimolleen parasta. Tällöin vaimon on helppoa olla kuuliainen miehelleen ja totella häntä, sillä kaikki ratkaisut on tehty vaimon parasta ajatellen. Koska molemmat tekevät päätökset toisen parasta ajatellen, molempien tarpeet tulevat tyydytetyiksi.

Tämä on ainoa ja suurin salaisuus siihen miksi suhteemme on niin hyvä. Mieheni on aina kaikissa tilanteissa rakastanut ja ajatellut minun parastani. Kun minä olen maannut kaikki päivät sängyssä, mieheni on käynyt töissä, siivonnut, laittanut ruokaa, tehnyt kaiken, koska hän on rakastanut minua ja tehnyt niin kuin Kristuskin on tehnyt seurakunnalleen. Ei me omassa voimassamme olisi jaksaneet, ja suhteemme olisi luultavasti loppunut jo ajat sitten. Olen äärimmäisen kiitollinen Jumalalle, että olen saanut vierelleni niin hyvän miehen, ja nyt kun voimani vihdoin riittävät teen kaikkeni myös omalta osaltani että suhteemme myös pysyy hyvänä.

Jos sinulla herää kysymyksiä suhteeseemme liittyen, niin voin yrittää vastata niihin. Tämä on tietysti vain lyhyt kuvaus koko seurustelu ajasta. Valoitan ehkä myöhemmin vielä lisää, mutta tämä saa jäädä nyt tähän.

Ammattikoulun loppu aika

Kerroin jo edellisen postauksen lopussa, että kaksi ensimmäistä vuotta ei ammattikoulussa ollut mitenkään erikoista. Olin masentunut ja ahdistunut, mutta en miettinyt enää itsemurhaa päivittäin. En myöskään viillellyt päivittäin, vaan se oli erittäin satunnaista. Parina ensimmäisenä vuotena viiltelin luultavasti vain muutamana päivänä, jotka sijoittuivat tasaisesti parin vuoden sisään. Tähän aikaan en enää uskonut koskaan paranevani tai kykeneväni olemaan työelämässä.

Ammattikoulun viimeiselle luokalle mentäessä luokka vaihtui. Ensimmäinen kuukausi meni paremmin kuin muistin koskaan menneen. Olin lähes päivittäin onnellinen jostakin, ja nautin opiskeluista ja uudesta luokasta. Tätä kesti kuitenkin vain sen kuukauden verran. Sen jälkeen masennus ja uupumus alkoi palata entistä pahempana.

Lokakuun tietämillä meidän luokalla alkoi työssäoppiminen, johon minäkin tietysti lähdin. Paikka oli todella mukava, eikä minulla ole siitä negatiivista sanottavaa, mutta silti oloni ei ollut hyvä. Olin kaikki työpäivät erittäin ahdistunut. Pidättelin itkua koko työpäivän, ja illalla menin lenkille itkemään, jotta vanhempani eivät näkisi pahaa oloaan. Ajatusmallini muuttuivat negatiivisiksi, ja aloin uskomaan että alamäki elmässäni alkaa nyt entistä pahempana enkä siitä enää nouse. Nämä jatkuvat negatiiviset ajatukset saivat luultavasti osaltaan aikaan sen että eräänä aamuna vain itkin enkä pystynyt lähtemään töihin.

Opettaja lähetti minut suoraan terveydenhoitajalle, ja ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin hoidon piiriin. Olin samaan aikaan iloinen siitä, mutta toisaalta tunsin pettäneeni äitini. Pelkäsin että äitini kokisi epäonnistuneensä äitinä ja että se laukaisisi hänessäkin masennuksen. Koin olevani vastuussa äidistäni, ja siksi salasin edelleen tunteitani niin paljon kuin oli mahdollista.

En palannut enää työharjoitteluun, mutta jatkoin harjoittelun loputtua teoriaopintoja normaaliin tapaan. Kävin opiskelujen lisäksi viikottain psykiatrisella sairaanhoitajalla/psykologilla, sekä kerran pari kuussa psykiatrilla. Minulla kokeiltiin monia eri lääkkeitä mutta yhdestäkään lääkkeestä ei ollut apua. Psykologeille en halunnut, uskaltanut tai osannut kertoa ongelmista ja ajatuksistani, joten siitäkään ei ollut mitään hyötyä. Tunsin olevani ihan yksin.

Näihin aikoihin aloin kuitenkin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa, ja voin sanoa että hän oli minun rukousvastaukseni. En halua tietää enkä edes miettiä missä olisin ilman häntä. Kerron suhteestamme sairauteni näkökulmasta myöhemmin, mutta kerron vielä hieman ammattikoulusta.

Seuraavana keväänä masennukseni paheni entisestään ja päätin lopettaa opinnot. Muutin pysyvästi pois lapsuudenkodista, joka oli erittäin hyvä päätös. En nähnyt vanhempiani päivittäin, mikä helpotti oloani. Se ei silti poistanut masennusta ja ahdistusta niin paljon kuin olin kuvitellut. Nyt minulla ei ollut päivisin enää mitään tekemistä, joten käytin kaiken aikani television katselemiseen. Aina ennen olin nauttinut siitä kun sain olla yksin hiljaisuudessa, mutta nyt se tuotti vain ahdistusta. Hukutin pahan oloni television jatkuvaan pauhaamiseen. Opintojen loputtua en nähnyt enää kavereitakaan kovin usein. Näin vain poikaystävääni ja seurakunnassa käyviä ihmisiä. Aloin pikkuhiljaa erakoitumaan.

Tämä kertomus elämästäni saa nyt jäädä tähän, ettei se veny turhan pitkäksi. Kerron myöhemmin seurusteluajasta, ja siitä miten sairauteni on vaikuttanut meidän suhteeseemme.

Yläaste aika

Viime postauksessa kerroinkin vähän siitä millainen ala-aste aikani oli. Nyt olisi tarkoitus kirjoittaa hieman ylasteesta.

Kun menin seiskaluokalle paras kaverini jäi pois luokaltani, ja toinen hyvistä kavereista löysi pian oman kaveriporukkansa. Jäin siis yksin. Tai otettiinhan minut mukaan porukoihin, mutta käytännössä vain seurasin mukana, enkä kokenut olevani toivottua seuraa. Tämä aika on joka tapauksessa jäänyt mieleeni viimeisenä melko hyvänä vuotena.

Kahdeksannella luokalla luokallemme tuli kaksi uutta tyttöä, joista toinen lähti melkein heti pois. Tutustuin kuitenkin toiseen heistä, joka loppu yläasteen olikin kanssamme, ja meistä tulikin erittäin hyvät kaverit. Vieläkään en ymmärrä miksi, mutta minä tunnuin olevan ainut joka piti tästä henkilöstä. Kun aloin kaveeraamaan hänen kanssaan kaikki entiset "kaverit" jättivät minut lopullisesti. Myös opettajien käytöksessä huomasin selvän eron. Minusta tämä ystävä on edelleenkin todella ihana ja tärkeä, ja ihmettelen edelleen sitä miksi meitä vieroksuttiin.

Vähän ennen joulua masennukseni alkoi pahentua nopeaa tahtia. En tiedä varmasti mikä sen laukaisi, mutta ehkä se että minua syrjittiin ja kiusattiin koulussa sen takia että halusin olla tuon uuden tytön kanssa. Pian viiltelykin tuli kuvioihin mukaan, ja jäinkin lähes ensimmäisestä viillosta koukkuun. Ennnen en tiennyt että viiltelystäkin voi olla riippuvainen, mutta nyt tiedän. En edelleenkään ole päässyt täysin eroon riippuvuudestani, mutta nyt se on enää luokkaa pari viiltoa vuodessa.

Palataan kuitenkin takaisin yläasteelle. Kevät lukukaudella sain toisesta kaupungista kaverin jonka kanssa viestiteltiin päivittäin. Tällöin paha oloni oli jo niin suuri, että suurin osa viesteistä oli itsemurha uhkauksia. Olisin halunnut tappaa itseni, mutta pelkäsin joutuvani helvettiin. Tätä jatkui koko kevät lukukauden.

Yhdeksännen luokan alkaessa, masennukseni helpotti taas hieman. Luokalle tuli taas uusi tyttö, ja aloimme kulkea kolmistaan. Masennus ei enää vaivannut yhtä paljon ja ajattelin että elämä alkaisi vihdoin sujua paremmin. Ikävä kyllä masennus jämähti moneksi vuodeksi paikoilleen. Totuin entistä enemmän pahaan olooni, enkä enää uskonut koskaan parantuvani. En edes muistanut miltä tuntuu elää ilman masennusta. En tiennyt että se olisi mahdollista.

Kaikissa näissä vuosissa Jumala oli kuitenkin läsnä ja varjeli minua. En ole koskaan ajautunut käyttämään päihteitä. En ole kokenut irtosuhteiden aiheuttamia haavoja, enkä ole koskaan kokenut huonoa parisuhdetta. En ole koskaan joutunut kokemaan edes eroa parisuhteesta. Nämä olisivat luultavasti olleet liikaa, onneksi Jumala on varjellut minut näiltä. Tiedän että Jumala on tarpeeksi voimallinen auttamaan ja varjelemaan myös sinua, joka mahdollisesti kärsit samanlaisesta tilanteesta.

Amiksessa olon ensimmäisistä vuosista ei ole hirvittävästi kerrottavaa joten hyppään ne yli. Viimeisenä vuonna tapahtui kuitenkin taas suurempi käänne elämässäni, josta kirjoitan seuraavassa postauksessa.

Ala-aste aika

Ala-aste ajasta asti muistan kärsineeni masennuksesta ja ahdistuksesta. En ymmärtänyt sitä silloin ja luulin olevani vain laiska kun en jaksanut tehdä asioita yhtä hyvin kuin muut. Minulla oli paljon vääriä uskomuksia, jotka olen löytänyt ja tajunnut vasta nyt psykoterapiassa. Minulla oli esimerkiksi uskomus, että minun mielipiteeni ja ajatukseni ovat aina jollain tapaa huonompia kuin muilla. Ja uskoin siihen täysin, minulla ei ollut mitään syytä epäillä etteikö niin olisi ollut.

Äitini on aina ollut erittäin huolehtivainen. Minulla oli ala-asteesta yläasteelle saakka kotiintuloaika klo 19.00, eikä sitä voinut venyttää yleisesti ottaen koskaan. Oli vain harvoja poikkeuksia. Vasta kasiluokan loppu puolella kotiintuloaikaa myöhäistettiin, ja silloinkin vain tunnilla. Tämän ja monien muiden asioiden takia, koin että minussa on jotain vikaa. Että minulle pitää asettaa tiukkoja rajoja, koska en pärjää itse. Halusin että äitini luottaisi minuun, ja olin mahdollisimman kiltti. Tein aina niinkuin pyydettiin, tulin aina kotiin hyvissä ajoin. Silti tiukat rajat säilyivät ja koin olevani entistä huonompi.

Ala-asteella muistan toivoneeni äitini kuolemaa. Se tuntui kamalalta, ja sekin sai minut uskomaan että olen paha ja huono ihminen. En nähnyt että vika voisi olla millään lailla äidissä, olin varma että vika on minussa.

Nämä ajatukset ja tunteet saivat minut tekemään ensimmäisen itsemurha-uhkauksen. Lähetin viestin tutulle turvalliselle aikuiselle, ja hän tietysti huolestui kovasti ja halusi jutella. En kuitenkaan ymmärtänyt mistä paha olo johtui enkä osannut kertoa että tarvitsin apua. Selitin viestin olleen vain pila, josta halusin katsoa mitä tapahtuu. Olisin halunnut puhua ja siksi sen viestin lähetin, en vain osannut. Viestin saajakin uskoi sen olleen pilaa, eikä asiasta sen jälkeen enää puhuttu.

Ala-aste ajalta se jäi kuitenkin ensimmäiseksi ja viimeiseksi uhkaukseksi, ja pikku hiljaa aloin tottua jatkuvaan pahaan oloon enkä enää jaksanut yrittää etsiä apua. Ajattelin että se nyt vain kuuluu minun elämääni, eikä minun kuulu olla onnellinen. Ettei siihen ole edes lupaa.

Tässä oli pääpiirteittäin ala-aste aikaa. Tietysti mukaan mahtui muutakin, ja kaikkea en halua kertoa ettei minua voida tunnistaa. Tässä kuitenkin jotain, niin että myöhemmin voitte ymmärtää paremmin myös nykypäivän tuntemuksia ja mietiskelyjä. Seuraavassa postauksessa kerron vähän yläasteesta, siitä miten asiat alkoivat silloin muuttua.

Kuka minä olen?

Olen parikymppinen nuori nainen. Aloitan blogin pitämisen, koska koen tarvetta saada kirjoittaa ajatuksiani ylös. Kirjoitan pääasiassa masennuksesta, sekä ahdistuneisuushäiriöstä, siitä miten ne vaikuttavat elämääni. Olen jo pitkälti toipunut, mutta oireita on edelleen. Toivottavasti joku toinenkin voi saada näistä lohtua ja apua. En halua kertoa tarkempia henkilötietoja, jotta sekä minun että läheisteni yksityisyys säilyy. Haluan kuitenkin kertoa avoimesti asioista mitä olen lapsuudessa ja nuoruudessa kokenut, eikä se onnistuisi jos minut ja läheiseni voisi tunnistaa.

Lapsuuden kodissa meitä oli neljä henkeä. Vanhempani olivat ja ovat edelleen uskossa, samoin kuin minäkin olen ollut lapsuudesta saakka. Perheemme oli ulospäin varmasti aivan tavallisen oloinen, enkä itsekkään pitänyt sitä  erityisen huonona. En ymmärtänyt lapsena että meidän perheen kasvatusmalli voisi särkeä minut niin moniin palasiin. En huomannut meidän perheessä mitään vikaa.

Nyt olen tällä hetkellä naimisissa oleva nainen, joka aloittaa kohta opiskelut, mutta matkani tähän asti on ollut erittäin rankka. Olen käynyt psykoterapiassa jo suhteellisen kauan, ja lääkkeitä olen syönyt vielä sitäkin kauemmin. En itse ole enää järin lääkemyönteinen, mutta myönnän että niistä voi olla myös paljon apua, ja olen itsekkin niistä apua saanut. Psykoterapiaan sen sijaan suhtaudun erittäin myönteisesti. Siitä on ollut suuri apu toipumisessani. Ja tietysti suurin ja tärkein apu on tullut Jumalalta.

Kirjoitan myöhemmin tarkemmin siitä mikä minulla laukaisi vakavan masennuksen, pahan ahdistuneisuushäiriön sekä jatkuvat paniikkikohtaukset. Kirjoitan tänne omien voimien mukaan, enkä uskalla luvata kuinka säännöllisesti tätä päivitän. Pyrin kuitenkin jonkinlaiseen säännöllisyyteen, että tätä mahdollisesti lukevat jaksaisivat seurata.

Kommenteissa saa kysyä mitä ikinä mieleen tulee sairauteeni tai elämääni liittyen, ja se on suotavaakin. Vastaan niihin sen mukaan mitä koen tarpeelliseksi ja hyväksi kertoa elämästäni. Kysymyksiin jotka voisivat helposti paljastaa henkilöllisyyteni jätän vastaamatta.
Blogissa käyttämäni nimi ei ole omani eikä kenenkään läheiseni nimi.