Ala-aste ajasta asti muistan kärsineeni masennuksesta ja ahdistuksesta. En ymmärtänyt sitä silloin ja luulin olevani vain laiska kun en jaksanut tehdä asioita yhtä hyvin kuin muut. Minulla oli paljon vääriä uskomuksia, jotka olen löytänyt ja tajunnut vasta nyt psykoterapiassa. Minulla oli esimerkiksi uskomus, että minun mielipiteeni ja ajatukseni ovat aina jollain tapaa huonompia kuin muilla. Ja uskoin siihen täysin, minulla ei ollut mitään syytä epäillä etteikö niin olisi ollut.
Äitini on aina ollut erittäin huolehtivainen. Minulla oli ala-asteesta yläasteelle saakka kotiintuloaika klo 19.00, eikä sitä voinut venyttää yleisesti ottaen koskaan. Oli vain harvoja poikkeuksia. Vasta kasiluokan loppu puolella kotiintuloaikaa myöhäistettiin, ja silloinkin vain tunnilla. Tämän ja monien muiden asioiden takia, koin että minussa on jotain vikaa. Että minulle pitää asettaa tiukkoja rajoja, koska en pärjää itse. Halusin että äitini luottaisi minuun, ja olin mahdollisimman kiltti. Tein aina niinkuin pyydettiin, tulin aina kotiin hyvissä ajoin. Silti tiukat rajat säilyivät ja koin olevani entistä huonompi.
Ala-asteella muistan toivoneeni äitini kuolemaa. Se tuntui kamalalta, ja sekin sai minut uskomaan että olen paha ja huono ihminen. En nähnyt että vika voisi olla millään lailla äidissä, olin varma että vika on minussa.
Nämä ajatukset ja tunteet saivat minut tekemään ensimmäisen itsemurha-uhkauksen. Lähetin viestin tutulle turvalliselle aikuiselle, ja hän tietysti huolestui kovasti ja halusi jutella. En kuitenkaan ymmärtänyt mistä paha olo johtui enkä osannut kertoa että tarvitsin apua. Selitin viestin olleen vain pila, josta halusin katsoa mitä tapahtuu. Olisin halunnut puhua ja siksi sen viestin lähetin, en vain osannut. Viestin saajakin uskoi sen olleen pilaa, eikä asiasta sen jälkeen enää puhuttu.
Ala-aste ajalta se jäi kuitenkin ensimmäiseksi ja viimeiseksi uhkaukseksi, ja pikku hiljaa aloin tottua jatkuvaan pahaan oloon enkä enää jaksanut yrittää etsiä apua. Ajattelin että se nyt vain kuuluu minun elämääni, eikä minun kuulu olla onnellinen. Ettei siihen ole edes lupaa.
Tässä oli pääpiirteittäin ala-aste aikaa. Tietysti mukaan mahtui muutakin, ja kaikkea en halua kertoa ettei minua voida tunnistaa. Tässä kuitenkin jotain, niin että myöhemmin voitte ymmärtää paremmin myös nykypäivän tuntemuksia ja mietiskelyjä. Seuraavassa postauksessa kerron vähän yläasteesta, siitä miten asiat alkoivat silloin muuttua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti