Ammattikoulun loppu aika

Kerroin jo edellisen postauksen lopussa, että kaksi ensimmäistä vuotta ei ammattikoulussa ollut mitenkään erikoista. Olin masentunut ja ahdistunut, mutta en miettinyt enää itsemurhaa päivittäin. En myöskään viillellyt päivittäin, vaan se oli erittäin satunnaista. Parina ensimmäisenä vuotena viiltelin luultavasti vain muutamana päivänä, jotka sijoittuivat tasaisesti parin vuoden sisään. Tähän aikaan en enää uskonut koskaan paranevani tai kykeneväni olemaan työelämässä.

Ammattikoulun viimeiselle luokalle mentäessä luokka vaihtui. Ensimmäinen kuukausi meni paremmin kuin muistin koskaan menneen. Olin lähes päivittäin onnellinen jostakin, ja nautin opiskeluista ja uudesta luokasta. Tätä kesti kuitenkin vain sen kuukauden verran. Sen jälkeen masennus ja uupumus alkoi palata entistä pahempana.

Lokakuun tietämillä meidän luokalla alkoi työssäoppiminen, johon minäkin tietysti lähdin. Paikka oli todella mukava, eikä minulla ole siitä negatiivista sanottavaa, mutta silti oloni ei ollut hyvä. Olin kaikki työpäivät erittäin ahdistunut. Pidättelin itkua koko työpäivän, ja illalla menin lenkille itkemään, jotta vanhempani eivät näkisi pahaa oloaan. Ajatusmallini muuttuivat negatiivisiksi, ja aloin uskomaan että alamäki elmässäni alkaa nyt entistä pahempana enkä siitä enää nouse. Nämä jatkuvat negatiiviset ajatukset saivat luultavasti osaltaan aikaan sen että eräänä aamuna vain itkin enkä pystynyt lähtemään töihin.

Opettaja lähetti minut suoraan terveydenhoitajalle, ja ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin hoidon piiriin. Olin samaan aikaan iloinen siitä, mutta toisaalta tunsin pettäneeni äitini. Pelkäsin että äitini kokisi epäonnistuneensä äitinä ja että se laukaisisi hänessäkin masennuksen. Koin olevani vastuussa äidistäni, ja siksi salasin edelleen tunteitani niin paljon kuin oli mahdollista.

En palannut enää työharjoitteluun, mutta jatkoin harjoittelun loputtua teoriaopintoja normaaliin tapaan. Kävin opiskelujen lisäksi viikottain psykiatrisella sairaanhoitajalla/psykologilla, sekä kerran pari kuussa psykiatrilla. Minulla kokeiltiin monia eri lääkkeitä mutta yhdestäkään lääkkeestä ei ollut apua. Psykologeille en halunnut, uskaltanut tai osannut kertoa ongelmista ja ajatuksistani, joten siitäkään ei ollut mitään hyötyä. Tunsin olevani ihan yksin.

Näihin aikoihin aloin kuitenkin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa, ja voin sanoa että hän oli minun rukousvastaukseni. En halua tietää enkä edes miettiä missä olisin ilman häntä. Kerron suhteestamme sairauteni näkökulmasta myöhemmin, mutta kerron vielä hieman ammattikoulusta.

Seuraavana keväänä masennukseni paheni entisestään ja päätin lopettaa opinnot. Muutin pysyvästi pois lapsuudenkodista, joka oli erittäin hyvä päätös. En nähnyt vanhempiani päivittäin, mikä helpotti oloani. Se ei silti poistanut masennusta ja ahdistusta niin paljon kuin olin kuvitellut. Nyt minulla ei ollut päivisin enää mitään tekemistä, joten käytin kaiken aikani television katselemiseen. Aina ennen olin nauttinut siitä kun sain olla yksin hiljaisuudessa, mutta nyt se tuotti vain ahdistusta. Hukutin pahan oloni television jatkuvaan pauhaamiseen. Opintojen loputtua en nähnyt enää kavereitakaan kovin usein. Näin vain poikaystävääni ja seurakunnassa käyviä ihmisiä. Aloin pikkuhiljaa erakoitumaan.

Tämä kertomus elämästäni saa nyt jäädä tähän, ettei se veny turhan pitkäksi. Kerron myöhemmin seurusteluajasta, ja siitä miten sairauteni on vaikuttanut meidän suhteeseemme.

Yläaste aika

Viime postauksessa kerroinkin vähän siitä millainen ala-aste aikani oli. Nyt olisi tarkoitus kirjoittaa hieman ylasteesta.

Kun menin seiskaluokalle paras kaverini jäi pois luokaltani, ja toinen hyvistä kavereista löysi pian oman kaveriporukkansa. Jäin siis yksin. Tai otettiinhan minut mukaan porukoihin, mutta käytännössä vain seurasin mukana, enkä kokenut olevani toivottua seuraa. Tämä aika on joka tapauksessa jäänyt mieleeni viimeisenä melko hyvänä vuotena.

Kahdeksannella luokalla luokallemme tuli kaksi uutta tyttöä, joista toinen lähti melkein heti pois. Tutustuin kuitenkin toiseen heistä, joka loppu yläasteen olikin kanssamme, ja meistä tulikin erittäin hyvät kaverit. Vieläkään en ymmärrä miksi, mutta minä tunnuin olevan ainut joka piti tästä henkilöstä. Kun aloin kaveeraamaan hänen kanssaan kaikki entiset "kaverit" jättivät minut lopullisesti. Myös opettajien käytöksessä huomasin selvän eron. Minusta tämä ystävä on edelleenkin todella ihana ja tärkeä, ja ihmettelen edelleen sitä miksi meitä vieroksuttiin.

Vähän ennen joulua masennukseni alkoi pahentua nopeaa tahtia. En tiedä varmasti mikä sen laukaisi, mutta ehkä se että minua syrjittiin ja kiusattiin koulussa sen takia että halusin olla tuon uuden tytön kanssa. Pian viiltelykin tuli kuvioihin mukaan, ja jäinkin lähes ensimmäisestä viillosta koukkuun. Ennnen en tiennyt että viiltelystäkin voi olla riippuvainen, mutta nyt tiedän. En edelleenkään ole päässyt täysin eroon riippuvuudestani, mutta nyt se on enää luokkaa pari viiltoa vuodessa.

Palataan kuitenkin takaisin yläasteelle. Kevät lukukaudella sain toisesta kaupungista kaverin jonka kanssa viestiteltiin päivittäin. Tällöin paha oloni oli jo niin suuri, että suurin osa viesteistä oli itsemurha uhkauksia. Olisin halunnut tappaa itseni, mutta pelkäsin joutuvani helvettiin. Tätä jatkui koko kevät lukukauden.

Yhdeksännen luokan alkaessa, masennukseni helpotti taas hieman. Luokalle tuli taas uusi tyttö, ja aloimme kulkea kolmistaan. Masennus ei enää vaivannut yhtä paljon ja ajattelin että elämä alkaisi vihdoin sujua paremmin. Ikävä kyllä masennus jämähti moneksi vuodeksi paikoilleen. Totuin entistä enemmän pahaan olooni, enkä enää uskonut koskaan parantuvani. En edes muistanut miltä tuntuu elää ilman masennusta. En tiennyt että se olisi mahdollista.

Kaikissa näissä vuosissa Jumala oli kuitenkin läsnä ja varjeli minua. En ole koskaan ajautunut käyttämään päihteitä. En ole kokenut irtosuhteiden aiheuttamia haavoja, enkä ole koskaan kokenut huonoa parisuhdetta. En ole koskaan joutunut kokemaan edes eroa parisuhteesta. Nämä olisivat luultavasti olleet liikaa, onneksi Jumala on varjellut minut näiltä. Tiedän että Jumala on tarpeeksi voimallinen auttamaan ja varjelemaan myös sinua, joka mahdollisesti kärsit samanlaisesta tilanteesta.

Amiksessa olon ensimmäisistä vuosista ei ole hirvittävästi kerrottavaa joten hyppään ne yli. Viimeisenä vuonna tapahtui kuitenkin taas suurempi käänne elämässäni, josta kirjoitan seuraavassa postauksessa.

Ala-aste aika

Ala-aste ajasta asti muistan kärsineeni masennuksesta ja ahdistuksesta. En ymmärtänyt sitä silloin ja luulin olevani vain laiska kun en jaksanut tehdä asioita yhtä hyvin kuin muut. Minulla oli paljon vääriä uskomuksia, jotka olen löytänyt ja tajunnut vasta nyt psykoterapiassa. Minulla oli esimerkiksi uskomus, että minun mielipiteeni ja ajatukseni ovat aina jollain tapaa huonompia kuin muilla. Ja uskoin siihen täysin, minulla ei ollut mitään syytä epäillä etteikö niin olisi ollut.

Äitini on aina ollut erittäin huolehtivainen. Minulla oli ala-asteesta yläasteelle saakka kotiintuloaika klo 19.00, eikä sitä voinut venyttää yleisesti ottaen koskaan. Oli vain harvoja poikkeuksia. Vasta kasiluokan loppu puolella kotiintuloaikaa myöhäistettiin, ja silloinkin vain tunnilla. Tämän ja monien muiden asioiden takia, koin että minussa on jotain vikaa. Että minulle pitää asettaa tiukkoja rajoja, koska en pärjää itse. Halusin että äitini luottaisi minuun, ja olin mahdollisimman kiltti. Tein aina niinkuin pyydettiin, tulin aina kotiin hyvissä ajoin. Silti tiukat rajat säilyivät ja koin olevani entistä huonompi.

Ala-asteella muistan toivoneeni äitini kuolemaa. Se tuntui kamalalta, ja sekin sai minut uskomaan että olen paha ja huono ihminen. En nähnyt että vika voisi olla millään lailla äidissä, olin varma että vika on minussa.

Nämä ajatukset ja tunteet saivat minut tekemään ensimmäisen itsemurha-uhkauksen. Lähetin viestin tutulle turvalliselle aikuiselle, ja hän tietysti huolestui kovasti ja halusi jutella. En kuitenkaan ymmärtänyt mistä paha olo johtui enkä osannut kertoa että tarvitsin apua. Selitin viestin olleen vain pila, josta halusin katsoa mitä tapahtuu. Olisin halunnut puhua ja siksi sen viestin lähetin, en vain osannut. Viestin saajakin uskoi sen olleen pilaa, eikä asiasta sen jälkeen enää puhuttu.

Ala-aste ajalta se jäi kuitenkin ensimmäiseksi ja viimeiseksi uhkaukseksi, ja pikku hiljaa aloin tottua jatkuvaan pahaan oloon enkä enää jaksanut yrittää etsiä apua. Ajattelin että se nyt vain kuuluu minun elämääni, eikä minun kuulu olla onnellinen. Ettei siihen ole edes lupaa.

Tässä oli pääpiirteittäin ala-aste aikaa. Tietysti mukaan mahtui muutakin, ja kaikkea en halua kertoa ettei minua voida tunnistaa. Tässä kuitenkin jotain, niin että myöhemmin voitte ymmärtää paremmin myös nykypäivän tuntemuksia ja mietiskelyjä. Seuraavassa postauksessa kerron vähän yläasteesta, siitä miten asiat alkoivat silloin muuttua.

Kuka minä olen?

Olen parikymppinen nuori nainen. Aloitan blogin pitämisen, koska koen tarvetta saada kirjoittaa ajatuksiani ylös. Kirjoitan pääasiassa masennuksesta, sekä ahdistuneisuushäiriöstä, siitä miten ne vaikuttavat elämääni. Olen jo pitkälti toipunut, mutta oireita on edelleen. Toivottavasti joku toinenkin voi saada näistä lohtua ja apua. En halua kertoa tarkempia henkilötietoja, jotta sekä minun että läheisteni yksityisyys säilyy. Haluan kuitenkin kertoa avoimesti asioista mitä olen lapsuudessa ja nuoruudessa kokenut, eikä se onnistuisi jos minut ja läheiseni voisi tunnistaa.

Lapsuuden kodissa meitä oli neljä henkeä. Vanhempani olivat ja ovat edelleen uskossa, samoin kuin minäkin olen ollut lapsuudesta saakka. Perheemme oli ulospäin varmasti aivan tavallisen oloinen, enkä itsekkään pitänyt sitä  erityisen huonona. En ymmärtänyt lapsena että meidän perheen kasvatusmalli voisi särkeä minut niin moniin palasiin. En huomannut meidän perheessä mitään vikaa.

Nyt olen tällä hetkellä naimisissa oleva nainen, joka aloittaa kohta opiskelut, mutta matkani tähän asti on ollut erittäin rankka. Olen käynyt psykoterapiassa jo suhteellisen kauan, ja lääkkeitä olen syönyt vielä sitäkin kauemmin. En itse ole enää järin lääkemyönteinen, mutta myönnän että niistä voi olla myös paljon apua, ja olen itsekkin niistä apua saanut. Psykoterapiaan sen sijaan suhtaudun erittäin myönteisesti. Siitä on ollut suuri apu toipumisessani. Ja tietysti suurin ja tärkein apu on tullut Jumalalta.

Kirjoitan myöhemmin tarkemmin siitä mikä minulla laukaisi vakavan masennuksen, pahan ahdistuneisuushäiriön sekä jatkuvat paniikkikohtaukset. Kirjoitan tänne omien voimien mukaan, enkä uskalla luvata kuinka säännöllisesti tätä päivitän. Pyrin kuitenkin jonkinlaiseen säännöllisyyteen, että tätä mahdollisesti lukevat jaksaisivat seurata.

Kommenteissa saa kysyä mitä ikinä mieleen tulee sairauteeni tai elämääni liittyen, ja se on suotavaakin. Vastaan niihin sen mukaan mitä koen tarpeelliseksi ja hyväksi kertoa elämästäni. Kysymyksiin jotka voisivat helposti paljastaa henkilöllisyyteni jätän vastaamatta.
Blogissa käyttämäni nimi ei ole omani eikä kenenkään läheiseni nimi.