Moikka! Laitoin äsken omaan profiiliini näkyviin sähköpostiosoitteeni (sarkyneesta@gmail.com), joten jos haluat ottaa minuun yhteyttä, mutta et halua kirjoittaa julkista kommenttia, voit tästä lähtien lähettää kommentit ja viestit myös sähköpostitse :) Laita rohkeasti mitä viestiä vain haluatkin laittaa! Pyrin vastaamaan kaikkiin sähköposteihin mahdollisimman nopeasti. Tämä tieto löytyy siis sivun reunasta, kun painaa kohtaa "tarkastele profiilia".
Oikein hyvää viikonloppua kaikille lukijoilleni! :)
perjantai 22. tammikuuta 2016
Usko, Jumala ja lähimmäiset
Vähän aikaa sitten en ollut enää kovin vahvasti uskossa. Se tapahtui todella nopeasti. Jumala oli ihmisten kautta luvannu parantaa mut nopeesti, ja sitten yht´äkkiä mun vointi huononikin. En edelleenkään tiedä miks mun piti se tosi paha notkahdus kokea, enkä oo vieläkään päässy siitä täysin yli. Joka tapauksessa aloin epäillä Jumalaa. Enää raamatun lukematta jättäminen tai rukoilun vähyys ei johtunut siitä etten olisi jaksanut, vaan siitä etten enää halunnut. Olin tosi ahtaalla. Mua ei kiinnostanut mikään Jumalaan liittyvä. Välillä huusin Jumalalle että vihaan sitä. Eikä se edes kaduttanut jälkeenpäin. Mä todella tarkoitin sitä siinä hetkessä. Olin varma etten enää tuu uskomaan Jumalaan.
Tälläiseen kokemukseen vaikutti osaltaan varmasti paljon se, miten muut uskovat kohtelee masennuksesta kärsiviä. Monesti kuulee sitä kuinka Jumalassa pitäisi iloita joka päivä. Kuinka minkään maallisen jutun ei pitäisi lannistaa sitä iloa. Kukaan ei tunnu ottavan huomioon sitä, että masennus on sairaus yhtälailla kuin murtunut jalka. Eihän uskovat sellaisellekkaan henkilölle sano "juokse normaalisti, Jumala on luonut sut juoksemaan ja kävelemään. Jumala ei luonut sulle keppejä. Käytä niitä jalkoja mitkä oot saanut". Jos joku sanoisi näin, hän kuulostaisi luultavasti kaikkien mielestä hullulta. Kuitenkin on täysin normaalia että murtuneesta mielestä kärsivälle sanotaan "Miksi käyt jossain terapiassa. Usko siihen että Jumala rakastaa sua. Jumala poisti jo kaikki sun kivut ristillä. Sun täytyy vaan uskoa siihen". Miksi tämä sairaus pitää selättää pelkällä uskolla, mutta johonkin fyysiseen vammaan pitää hakea apua lääkäriltä?
Uskovana masentuneena olen monesti kärsinyt syyllisyydestä sairauttani kohtaan. Monesti tuntuu että vastaavanlaisessa tilanteessa mikä mulla oli, syytetään uskovaa uskon puutteesta tai siitä että on tehny jotain väärin. Vaikka raamatussa nimenomaan on esimerkki missä ihmiset näin syytti sokeaa, ja Jeesus sanoi ettei sokea ole mitään tehnyt ansaitakseen sitä. Uskovana en saisi käsitellä menneisyyttä jonka kokemukset tämän on aiheuttanut, koska sillon kaivelen menneitä. En saisi puhua siitä ettei elämässäni tunnu olevan mitään hyvää, tai etten iloitse mistään, koska uskovalla pitäisi ilmeisesti olla kestovirne naamalla. Kaikkeista pahinta on, jos en luota siihen että Jumala vain joku hetki parantaa mut, vaan menen hakemaan apua Jumalan lisäksi myös lääkäreiltä ja terapeuteilta. Miksi jo valmiiksi särkynyttä pitää särkeä lisää?
Kuitenkin kun katsoo raamattua, ei Jumala särje särjettyä enää enempää. Jumala parantaa, ei riko. Mutta kyllä Jumala myös koettelee, eikä silloin sano että pitäisi iloita ja voida hyvin. Tästä esimerkkinä Job. Kyllä uskovakin saa surra. Saa surra niin paljon kuin surettaa. On aika iloita, on aika itkeä. Kaikelle on aikansa, ja uskovienkin pitäisi pikkuhiljaa se oppia. Tuetaan silloin kun lähimmäinen tarvitsee tukea, ja iloitaan silloin kun asiat ovat hyvin. Ei vaadita toisiltamme liikoja :) ja muistetaan ettei Jumalan hyvyys joudu vaakalaudalle, vaikka uskovatkin kärsivät masennuksesta!
Tälläiseen kokemukseen vaikutti osaltaan varmasti paljon se, miten muut uskovat kohtelee masennuksesta kärsiviä. Monesti kuulee sitä kuinka Jumalassa pitäisi iloita joka päivä. Kuinka minkään maallisen jutun ei pitäisi lannistaa sitä iloa. Kukaan ei tunnu ottavan huomioon sitä, että masennus on sairaus yhtälailla kuin murtunut jalka. Eihän uskovat sellaisellekkaan henkilölle sano "juokse normaalisti, Jumala on luonut sut juoksemaan ja kävelemään. Jumala ei luonut sulle keppejä. Käytä niitä jalkoja mitkä oot saanut". Jos joku sanoisi näin, hän kuulostaisi luultavasti kaikkien mielestä hullulta. Kuitenkin on täysin normaalia että murtuneesta mielestä kärsivälle sanotaan "Miksi käyt jossain terapiassa. Usko siihen että Jumala rakastaa sua. Jumala poisti jo kaikki sun kivut ristillä. Sun täytyy vaan uskoa siihen". Miksi tämä sairaus pitää selättää pelkällä uskolla, mutta johonkin fyysiseen vammaan pitää hakea apua lääkäriltä?
Uskovana masentuneena olen monesti kärsinyt syyllisyydestä sairauttani kohtaan. Monesti tuntuu että vastaavanlaisessa tilanteessa mikä mulla oli, syytetään uskovaa uskon puutteesta tai siitä että on tehny jotain väärin. Vaikka raamatussa nimenomaan on esimerkki missä ihmiset näin syytti sokeaa, ja Jeesus sanoi ettei sokea ole mitään tehnyt ansaitakseen sitä. Uskovana en saisi käsitellä menneisyyttä jonka kokemukset tämän on aiheuttanut, koska sillon kaivelen menneitä. En saisi puhua siitä ettei elämässäni tunnu olevan mitään hyvää, tai etten iloitse mistään, koska uskovalla pitäisi ilmeisesti olla kestovirne naamalla. Kaikkeista pahinta on, jos en luota siihen että Jumala vain joku hetki parantaa mut, vaan menen hakemaan apua Jumalan lisäksi myös lääkäreiltä ja terapeuteilta. Miksi jo valmiiksi särkynyttä pitää särkeä lisää?
Kuitenkin kun katsoo raamattua, ei Jumala särje särjettyä enää enempää. Jumala parantaa, ei riko. Mutta kyllä Jumala myös koettelee, eikä silloin sano että pitäisi iloita ja voida hyvin. Tästä esimerkkinä Job. Kyllä uskovakin saa surra. Saa surra niin paljon kuin surettaa. On aika iloita, on aika itkeä. Kaikelle on aikansa, ja uskovienkin pitäisi pikkuhiljaa se oppia. Tuetaan silloin kun lähimmäinen tarvitsee tukea, ja iloitaan silloin kun asiat ovat hyvin. Ei vaadita toisiltamme liikoja :) ja muistetaan ettei Jumalan hyvyys joudu vaakalaudalle, vaikka uskovatkin kärsivät masennuksesta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)