Tietämättömyyttä tulevaisuudesta

Joulu menikin yllättävän hyvin. Vanhempieni kohtaaminen ei ollutkaan niin kamalaa mitä olin ennalta kuvitellut. Ei se mukavaa ja lämminhenkistäkään ollut, mutta kuitenkin siedettävää.

Asiaan vaikutti paljon se, että vanhempieni lisäksi paikalla oli myös muutama muu henkilö. Eihän nyt kukaan silloin halua pilata tunnelmaa. Ollaan vieraskoreita. Tosin tämä kelpasi minulle paremmin kuin hyvin. Ihan sama millä motiiveilla kunhan minuakin kohdellaan kuten ihmistä tulisi kohdella.

Nyt kuitenkin olen huomannut että olen ollut henkisesti aivan loppu. En tunne varsinaisesti surua, vihaa, tuskaa, epätoivoa tai mitään. En äitiä kohtaan enkä ketään toistakaan. Tunnen vain olevani ihan loppu. Eilinen iltakin meni itkiessä. Itkin sitä etten enää jaksa. Että tämä elämä on vain liikaa minulle.

Nyt minua on alkanut pelottaa myös se, etten saa ehkä vietyä opiskelujani päätökseen. Mitä jos koulu jää kesken? Tämä nykyinen yhteiskunta kun toitottaa joka suunnasta tuottavuudesta ja siitä kuinka nuoresta asti pitäisi tehdä töitä. Kuinka valtion tuilla elävät ovat pohjasakkaa. Tässä yhteiskunnassa on vaikeaa sairastua. Vielä vaikeampaa jos sairastuu mieleltään. Mikä minä sitten enää olen? Jos joudunkin elämään yhteiskunnan tuilla, ilman että voin tehdä mitään yhteiskunnan hyväksi? Onko minulla silloin oikeutta elää? Tunnen suurta häpeää siitä, jos en pysty valmistumaan ajallaan ammattiin, tai jos en valmistuttuani pystykkään tekemään töitä. Häpeän itsenäni, sitä kuka olen. Miksi juuri minä olen tälläinen. Miksi?

En tiedä tällä hetkellä yhtään mitä minun pitäisi tehdä. En tiedä kauanko selviän opiskeluista. En tiedä pitäisikö minun puhua vanhemmille siitä miltä heidän käytöksensä tuntuu. En tiedä missään elämän osa-alueella mitä minun pitäisi tehdä. Pitääkö minun vain yrittää jaksaa, vai pitäisikö minun vain antaa olla? Antaa itselleni luvan romahtaa, niin että voisin taas nousta? Onko minun edes mahdollista nousta, jos minulla ei ole pohjaa mistä ponnistaa? En tiedä, en todellakaan tiedä. Toivottavasti jonain päivänä joku vastaa minun kysymyksiini. Toivottavasti joku päivä tiedän mitä tämä kaikki tarkoittaa, miksi näin piti käydä.

Ahdistava joulunaika

Pakko taas kirjottaa. En sano että tästä tulis pysyvä tapa. Nyt on vaan pakko purkaa asioita. Taas on ollu sen verran ahdistusta. Onko ketään toista jota joulun aika ahdistaa tosi paljon? Kokee että on velvollisuus olla vanhempiensa kanssa, vaikkei todellisuudessa sitä haluaisi. Ei uskalla sanoa ettei halua enää pitää ollenkaan yhteyttä, mutta ei kuitenkaan halua satuttaa heitä.

Tai en kai mäkään haluais etten oo väleissä vanhempieni kanssa, mutta en jaksa kyllä tätä tämän hetkistäkään suhdetta. En voi olla varsinkaan toisen seurassa oma itseni, mun on pakko piilottaa mun tunteet ja ajatukset, koska muuten sattuis vielä enemmän. Ei siitä tulis suoraa huutoa, mutta piilo v*ttuilua kyllä. Ehkä se on just se pahin. Kukaan ei voi lapsuuden kodissa sanoa suoraan "en pidä tästä, loukkaat mua, nuo vaatteet ei sovi sinulle, minun mielestäni et toimi oikein". Kukaan ei sano mitään, mutta kaikki aivan varmasti tietää sen. Yleensä sanotaan korkeintaan että ihan ok, mutta käytös ja kohtelu on sen jälkeen todella ilkeää. Saisikin riidellä oikein kunnolla. Niin että kaikkien mielipide tulisi kerralla selväksi. Ei tarvitsisi arpoa mitähän tuo toinenkin nyt oikein miettii..

En haluais mennä jouluna lapsuuden kotiin, mutta pakko kun nyt kerran tuli luvattua. Oon nähnyt nyt jo monena yönä putkeen pahaa unta mun toisesta vanhemmasta. Aamuyöstä/varhaisesta aamusta herään ja mua ahdistaa tosi paljon ajatus että joudun näkemään sen. Valvon koska pelkään. Pelkään miten jaksan. Miten kestän tän joulun?

Jos joku miettii miks en kerro suoraan ajatuksia mun vanhemmille niin siihen on yksinkertanen syy. Oon henkisesti jo nyt ihan romuna, ja tiedän että se pahentais mun oloa. Se pahentais mun oloa koska ensinäkin tiedän että vähintään toinen mun vanhemmista romahtais kun sais tietää miltä musta tuntuu. Sillä ei oo ketään toista kun puolisonsa. Ei yhtään ystävää. Kyllä mä niistä silti välitän sen verran paljon etten kestäis kattoo kun ne romahtaa. En vaan kestäis, mäkin romahtaisin sen seurauksena vielä entistä enemmän. Toisekseen pelkään omia tunnereaktioita, mitä se herättäis, koska se kuitenki herättäis tunteita paljon. Mä pelkään. Mä pelkään vähän kaikkea, ja siks en pysty tekemään mitään. Tähän ei oo olemassa hyviä ratkasuja. Tähän ei vaan oo.

Lisäks mullakaan ei oo ystäviä kelle purkaa, eikä ne kuitenkaan vois ymmärtää ellei ois kokenu samaa kun mä. Sen mä oon ikäväkyllä jo huomannu. Kaipaisin vertaistukee, mutta mistä mä sitä saisin? Onko täällä ketään joka ois kokenu samaa kun mä? Ketään? Mä haluaisin jutella jonkun kanssa jolla ois samanlaisia kokemuksia.

Palatakseni kuitenkin vielä jouluun. Ehkä tässä on kuitenkin pahinta se, miten ympärillä kaikki muut puhuu siitä, kuinka joulussa parasta on kun saa viettää aikaa (lapsuuden)perheensä kanssa. Kuinka ihana on nähdä vanhempiaan. Mäki haluisin tuntee niin. Haluaisin kovasti. Miksei mulla vois olla samanlaiset suhteet mun vanhempiin? Mitä mä oon tehny ansaitakseni tän? Enhän mä nyt muillekkaan tällästä haluu, mut en siltikään pysty iloitseen muitten onnesta, kun ne näkee vanhempansa. En pysty, koska kaipaan itse sitä niin paljon, ja mulle ei oo vaan suotu sitä.

Surullista on, että vaikka mä saisin (ja mä vielä saan) kerrottua mun vanhemmille tästä, niin ei meidän välit kuitenkaan tulis samanlaisiks kun useilla muilla on. On kai siihenkin pieni todennäköisyys olemassa, mutta ei se todennäköisyys kovin suuri ole. Tätä samaa terapeuttikin on käskenyt miettiä, ja hyväksyä se ettei me välttämättä koskaan enää voida olla läheisiä. Se tuntuu niin pahalta. Mutta mä vielä kestän tän. En tiedä miten, mutta jotenkin. Jotenkin mä kestän tän.