Yläaste aika

Viime postauksessa kerroinkin vähän siitä millainen ala-aste aikani oli. Nyt olisi tarkoitus kirjoittaa hieman ylasteesta.

Kun menin seiskaluokalle paras kaverini jäi pois luokaltani, ja toinen hyvistä kavereista löysi pian oman kaveriporukkansa. Jäin siis yksin. Tai otettiinhan minut mukaan porukoihin, mutta käytännössä vain seurasin mukana, enkä kokenut olevani toivottua seuraa. Tämä aika on joka tapauksessa jäänyt mieleeni viimeisenä melko hyvänä vuotena.

Kahdeksannella luokalla luokallemme tuli kaksi uutta tyttöä, joista toinen lähti melkein heti pois. Tutustuin kuitenkin toiseen heistä, joka loppu yläasteen olikin kanssamme, ja meistä tulikin erittäin hyvät kaverit. Vieläkään en ymmärrä miksi, mutta minä tunnuin olevan ainut joka piti tästä henkilöstä. Kun aloin kaveeraamaan hänen kanssaan kaikki entiset "kaverit" jättivät minut lopullisesti. Myös opettajien käytöksessä huomasin selvän eron. Minusta tämä ystävä on edelleenkin todella ihana ja tärkeä, ja ihmettelen edelleen sitä miksi meitä vieroksuttiin.

Vähän ennen joulua masennukseni alkoi pahentua nopeaa tahtia. En tiedä varmasti mikä sen laukaisi, mutta ehkä se että minua syrjittiin ja kiusattiin koulussa sen takia että halusin olla tuon uuden tytön kanssa. Pian viiltelykin tuli kuvioihin mukaan, ja jäinkin lähes ensimmäisestä viillosta koukkuun. Ennnen en tiennyt että viiltelystäkin voi olla riippuvainen, mutta nyt tiedän. En edelleenkään ole päässyt täysin eroon riippuvuudestani, mutta nyt se on enää luokkaa pari viiltoa vuodessa.

Palataan kuitenkin takaisin yläasteelle. Kevät lukukaudella sain toisesta kaupungista kaverin jonka kanssa viestiteltiin päivittäin. Tällöin paha oloni oli jo niin suuri, että suurin osa viesteistä oli itsemurha uhkauksia. Olisin halunnut tappaa itseni, mutta pelkäsin joutuvani helvettiin. Tätä jatkui koko kevät lukukauden.

Yhdeksännen luokan alkaessa, masennukseni helpotti taas hieman. Luokalle tuli taas uusi tyttö, ja aloimme kulkea kolmistaan. Masennus ei enää vaivannut yhtä paljon ja ajattelin että elämä alkaisi vihdoin sujua paremmin. Ikävä kyllä masennus jämähti moneksi vuodeksi paikoilleen. Totuin entistä enemmän pahaan olooni, enkä enää uskonut koskaan parantuvani. En edes muistanut miltä tuntuu elää ilman masennusta. En tiennyt että se olisi mahdollista.

Kaikissa näissä vuosissa Jumala oli kuitenkin läsnä ja varjeli minua. En ole koskaan ajautunut käyttämään päihteitä. En ole kokenut irtosuhteiden aiheuttamia haavoja, enkä ole koskaan kokenut huonoa parisuhdetta. En ole koskaan joutunut kokemaan edes eroa parisuhteesta. Nämä olisivat luultavasti olleet liikaa, onneksi Jumala on varjellut minut näiltä. Tiedän että Jumala on tarpeeksi voimallinen auttamaan ja varjelemaan myös sinua, joka mahdollisesti kärsit samanlaisesta tilanteesta.

Amiksessa olon ensimmäisistä vuosista ei ole hirvittävästi kerrottavaa joten hyppään ne yli. Viimeisenä vuonna tapahtui kuitenkin taas suurempi käänne elämässäni, josta kirjoitan seuraavassa postauksessa.