Tässä jokin aika sitten illalla kun kävin nukkumaan mieleeni tuli aihe, josta haluan kirjoittaa tänne. Pohdin sitä miten masennus on vaikuttanut syömisiin ja sitä kautta ulkonäköön. Uskon että monilla masennuksen kanssa kamppailevilla on joitakin ongelmia myös syömisen kanssa. Niinpä ajattelin nyt kertoa mitä ongelmia masennus minun elämässäni aiheutti tämän asian tiimoilta.
Vaikka masennukseni alkoi jo ala-asteella, en muista että se olisi silloin vaikuttanut ruokailuihini millään tavalla. Söinhän yleensä aina sen mitä vanhemmat minulle laittoivat. Vasta kahdeksannella luokalla kun masennukseni lähti nopeasti pahenemaan se alkoi vaikuttaa myös siihen miten söin. Karkista tuli minun lohduttajani ja sen syöminen lisääntyi huomattavasti, niin että olin pian sokerikoukussa. Elimistöni vaati aina vain enemmän sokeria, ja karkin himoni vain kasvoi. Lisäksi aloin kahdeksannella luokalla juoda energia juomia. Niitä kului helposti litrasta puoleentoista per päivä.
Ostin karkit ja herkut lähes aina salaa, sillä häpesin sitä miten paljon niitä söin. Karkin syöminen tuotti kuitenkin aina syödessä sen verran hyvän olon, että jälkeenpäin tuleva morkkis ei estänyt taas seuraavaa herkku hetkeä. Kukaan läheisistä tuskin tiesi kuinka paljon söin karkkia, eikä se tietenkään samantien näkynyt ulkonäössäkään. Naivisti ajattelin että olen vain sellainen ihminen joka ei helposti liho. Kai minä tiesin että oikeasti kuka tahansa lihoo jos syö yli kulutuksensa, mikä tulee helposti täyteen karkista. En vain pystynyt luopumaan siitä harvasta keinosta joka tuotti minulle mielihyvää.
Yläasteella aloin pukeutua melko poikamaisesti. Päälläni oli vain harvoin ihonmyötäisiä vaatteita, joten en vain nähnyt sitä miten lihoin. Mikään vaate ei paljastanut sitä. Olisin saanut lihoa todella monta kymmentä kiloa että isot roikkuvat vaatteni olisivat alkaneet puristaa. Niinpä minun oli helppo uskotella itselleni etten minä vain jostain syystä liho karkkia syömällä.
Tässä joku aika sitten katsoin vanhoja koulukuvia, ja vasta nyt ensimmäistä kertaa huomasin kuinka paljon lihoin yhden vuoden aikana. Ero näyttää selkeältä ja isolta, kun pystyy vertaamaan vuoden välein otettuja kuvia jotka on vielä otettu samassa asennossa ja paikassa.
Nyt toipuessa olen ajatellut monesti miten epäreilua se on että olen kärsinyt lähes koko elämäni masennuksesta. Jos ei lasketa tätä lyhyttä aikaa mitä olen toipunut, en muista elämästäni aikaa ilman masennusta. Olen ollut vihainen siitä miten minun elämäni on pitänyt pilata. Miten se ei pilannut vain ihmissuhteita ja ylipäätään omaa henkistä oloa, vaan miten se tuhosi myös hyvän ja kauniin ulkonäköni. Tiedän kyllä että korppaa voi muokata myös toiseen suuntaan, mutta tuntuu pahalta että koko ajan tulee eteen vain uusia ja uusia asioita joita pitää pitkäjänteisesti korjata. Ei riitä että käy terapiassa ja syö kiltisti lääkkeensä. Pitää lisäksi katsoa syömisiä ja pitää huolta siitä että liikkuu tarpeeksi. Välillä tuntuu että kaikki tämä on liikaa, mutta tiedän kuitenkin että tästäkin vielä selvitään. Vielä joku päivä olen fyysisesti yhtä hyvässä kunnossa kuin yläasteella, ja henkisesti paremmassa kuin koskaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti