Kerroin jo edellisen postauksen lopussa, että kaksi ensimmäistä vuotta ei ammattikoulussa ollut mitenkään erikoista. Olin masentunut ja ahdistunut, mutta en miettinyt enää itsemurhaa päivittäin. En myöskään viillellyt päivittäin, vaan se oli erittäin satunnaista. Parina ensimmäisenä vuotena viiltelin luultavasti vain muutamana päivänä, jotka sijoittuivat tasaisesti parin vuoden sisään. Tähän aikaan en enää uskonut koskaan paranevani tai kykeneväni olemaan työelämässä.
Ammattikoulun viimeiselle luokalle mentäessä luokka vaihtui. Ensimmäinen kuukausi meni paremmin kuin muistin koskaan menneen. Olin lähes päivittäin onnellinen jostakin, ja nautin opiskeluista ja uudesta luokasta. Tätä kesti kuitenkin vain sen kuukauden verran. Sen jälkeen masennus ja uupumus alkoi palata entistä pahempana.
Lokakuun tietämillä meidän luokalla alkoi työssäoppiminen, johon minäkin tietysti lähdin. Paikka oli todella mukava, eikä minulla ole siitä negatiivista sanottavaa, mutta silti oloni ei ollut hyvä. Olin kaikki työpäivät erittäin ahdistunut. Pidättelin itkua koko työpäivän, ja illalla menin lenkille itkemään, jotta vanhempani eivät näkisi pahaa oloaan. Ajatusmallini muuttuivat negatiivisiksi, ja aloin uskomaan että alamäki elmässäni alkaa nyt entistä pahempana enkä siitä enää nouse. Nämä jatkuvat negatiiviset ajatukset saivat luultavasti osaltaan aikaan sen että eräänä aamuna vain itkin enkä pystynyt lähtemään töihin.
Opettaja lähetti minut suoraan terveydenhoitajalle, ja ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin hoidon piiriin. Olin samaan aikaan iloinen siitä, mutta toisaalta tunsin pettäneeni äitini. Pelkäsin että äitini kokisi epäonnistuneensä äitinä ja että se laukaisisi hänessäkin masennuksen. Koin olevani vastuussa äidistäni, ja siksi salasin edelleen tunteitani niin paljon kuin oli mahdollista.
En palannut enää työharjoitteluun, mutta jatkoin harjoittelun loputtua teoriaopintoja normaaliin tapaan. Kävin opiskelujen lisäksi viikottain psykiatrisella sairaanhoitajalla/psykologilla, sekä kerran pari kuussa psykiatrilla. Minulla kokeiltiin monia eri lääkkeitä mutta yhdestäkään lääkkeestä ei ollut apua. Psykologeille en halunnut, uskaltanut tai osannut kertoa ongelmista ja ajatuksistani, joten siitäkään ei ollut mitään hyötyä. Tunsin olevani ihan yksin.
Näihin aikoihin aloin kuitenkin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa, ja voin sanoa että hän oli minun rukousvastaukseni. En halua tietää enkä edes miettiä missä olisin ilman häntä. Kerron suhteestamme sairauteni näkökulmasta myöhemmin, mutta kerron vielä hieman ammattikoulusta.
Seuraavana keväänä masennukseni paheni entisestään ja päätin lopettaa opinnot. Muutin pysyvästi pois lapsuudenkodista, joka oli erittäin hyvä päätös. En nähnyt vanhempiani päivittäin, mikä helpotti oloani. Se ei silti poistanut masennusta ja ahdistusta niin paljon kuin olin kuvitellut. Nyt minulla ei ollut päivisin enää mitään tekemistä, joten käytin kaiken aikani television katselemiseen. Aina ennen olin nauttinut siitä kun sain olla yksin hiljaisuudessa, mutta nyt se tuotti vain ahdistusta. Hukutin pahan oloni television jatkuvaan pauhaamiseen. Opintojen loputtua en nähnyt enää kavereitakaan kovin usein. Näin vain poikaystävääni ja seurakunnassa käyviä ihmisiä. Aloin pikkuhiljaa erakoitumaan.
Tämä kertomus elämästäni saa nyt jäädä tähän, ettei se veny turhan pitkäksi. Kerron myöhemmin seurusteluajasta, ja siitä miten sairauteni on vaikuttanut meidän suhteeseemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti