Oon tällä viikolla pohdiskellut taas vähän syvemmin sairauttani sekä sen hoitoa. Niin lääkehoitoa kuin terapiaakin, mutta tässä tarkoitan nyt lähinnä terapiaa. Käyn siis tällä hetkellä psykoterapiassa. Psykologeista ja psykiatrisista sairaanhoitajista minulla on pelkästään huonoja kokemuksia. Ei ne tunnu välittävän. Toisin on psykoterapeuttien laita, tai ainakin niiden kahden kenen kanssa olen saanut käsitellä elämääni.
Terapeuteissa ei varmaankaan tällä hetkellä siis ole vikaa. Tai ainahan jotain kehitettävää varmasti on, mutta en nyt itsekkään osaa sanoa mitä se voisi olla. Tunnen kuitenkin että olen itse nyt itseni suurin vastustaja. Haluaisin käsitellä vakavia asioita, sellaisia mistä tulee tosi paha olo, mutta mitkä lopulta parantaa. Pelkään kuitenkin niistä asioista puhumista niin paljon, etten uskalla sanoa mitään. En tiedä pelkäänkö mitä terapeutti ajattelee minusta, vai sitä etten enää nousekkaan ylös jos taas romahdan. Kuitenkin minä pelkään, oli syy mikä tahansa.
Tällä viikolla kun olen asiaa miettinyt, niin olen huomannut että pelkästään kun yritän ajatella asioita, mieleni menee täysin lukkoon. En saa mistään kiinni, ja vaikka haluaisin puhua niin en voi koska en saa kiinni siitä mitä tunnen ja mitä haluan sanoa. Lisäksi minulla on kelan myöntämää terapia-aikaa enää alle vuosi jäljellä, joten ehkä pelkään sitäkin ettei me ehditä käsitellä asioita loppuun. On helpompi pitää tuska sisällään.
Nyt olen kuitenkin tähän mennessä parantunut niin paljon, että tiedän miltä tuntuu olla terve. Olen kokenut sen, melko lyhyen aikaa, hieman alle vuoden, mutta nyt sentään tiedän millaista se on. Tiedän että se on parempaa kuin sairastaminen. Ennen pelkäsin parantua koska en tiennyt millaista on olla terve, nyt en onneksi enää pelkää sitä. Yleensähän sitä sanotaan että kun pääsee johonkin makuun, esim rikkaus tai valta, ei siitä enää halua luopua vaan sitä halajaa loppuun saakka. Sama on paranemiseni kanssa. Olen saanut maistaa terveyttä ja nyt halajan sitä. En enää pelkää ajatusta että olisin terve, joten mikä minua estää? Miksei mieleni anna minun parantua?
Yritin tässä ennen kuin tulin kirjoittamaan tehdä töitä, muttei siitä tullut mitään, kun omat ajatukset painoivat niin paljon. Onneksi pystyn suurimman osan töistä tekemään kotona silloin kun itse haluan, niin kukaan ei tiedä jossen jonain päivänä pystykkään jotakin tekemään. Muut näkevät vasta lopputuloksen, ja tähän mennessä minuun ollaan oltu tyytyväisiä, joten en jaksa stressata siitä, etten taaskaan pysty tekemään töitä silloin kun olen suunnitellut. Vaikka onhan tämäkin työtä, ei liity varsinaisesti harjoittelujaksoon, vaikka onhan siellä kriteereissä myös omasta jaksamisesta huolehtiminen. Ehkä tämä kuuluu siihen kategoriaan, ja teen sittekin töitä.
Jutuissani ei varmasti ole paljoa järkeä. Tuntuu että ne poukkoilee aina todella paljon, koska harvoin suunnittelen näitä etukäteen. yleensä alan kirjoittaa kun on sen verran paha tai sekainen olo mielessä että on pakko yrittää selkeyttää sitä jotenkin. Ainakin tämä on aitoa. Kirjoitan juuri silloin juuri sen mitä tunnen, tai mistä ainakin saan otteen. Ehkä joskus opin ja jaksan kirjoittaa kunnolla. Mutta toisaalta, miksi pitäisi? En ole tilivelvollinen tästä kenellekkään. Kirjoitan perjaatteessa vain itselleni. Tiedän kyllä että muutkin tätä lukee, mutta kirjoitan itselleni. Ehkä alkaisin kirjoittaa muitakin varten, jos tämä olisi vuoropuhelua. Jos lukijatkin ottaisivat yhteyttä minuun ja kertoisivat omia tarinoitaan. Sitten tämä ei olisi enää vain minua varten, mutta tällä hetkellä tämä on. Aika näyttää onko tämä aina sitä, vai tuleeko tästä joskus jotakin muuta!
Hei! Kiva kun tulit blogiini. Olen parikymppinen nainen, joka kirjoittaa omasta elämästään. Toivun tällä hetkellä vakavasta masennuksesta sekä pahasta ahdistuneisuushäiriöstä. Käsittelen pääasiassa sairauttani ja siitä toipumista.
torstai 10. maaliskuuta 2016
maanantai 7. maaliskuuta 2016
Hei, mullahan menee ihan hyvin!
On kulunut taas pitkä aika viime postauksessa. Elämässä on ollut paljon stressiä (ja on vieläkin), ja paljon muutakin hommaa, enkä ole halunnut ottaa tänne kirjottamisesta vielä lisää paineita. Ajattelin kuitenkin nyt kun vapaata ja voimia löytyy, kertoa miten täällä päin menee.
Olen ollut nyt jonkin aikaa työharjoittelussa, niin kuin varmaan useimmat jotka jossakin ammattikoulussa opiskelevat. Keväällä on yleensä aina harjotteluja, joten meidän koulussakaan ei poikkeusta löydy. Stressasin tätä harjottelua jo useita kuukausia ennen harjoittelun alkua. Stressi paheni alkuvuonna niin pahaksi että mietin opiskelujen lopettamista, tai vähintäänkin keskeyttämistä.
Nyt on kuitenkin harjoittelua ihan hyvin takana, koska osa tutkintotilaisuuksistakin on tehty. Ohjaaja antoi tilaisuudesta arvosanaksi 10, joten ei se mitenkään huonosti voinut mennä, eikä se siltä missään vaiheessa tuntunutkaan. Kuitenkaan, vaikka hyvin olenkin pärjännyt, niin ei se kerro pelkästään siitä kuinka paljon olen parantunut. Olen joutunut syömään koko harjoittelun tavallisen lääkityksen lisäksi myös rauhoittavia. Joitakin harvoja etäpäiviä olen ollut ottamatta, mutta sen on huomannut heti siinä miten työhön pystyy keskittymään. Stressiä siis on, ja se on niin voimakasta etten sitä mitenkään kestäisi ilman lääkkeitä. Vaihtoehtona on joko lääkkeet ja ammatti, tai opiskelujen lopettaminen. Olen valinnut ammatin.
Olen kuitenkin täysin tyytyväinen suoritukseeni, ja ylpeä siitä mihin olen pystynyt. En ole luovuttanut, vaikka onkin tehnyt mieli. Ainoa asia mikä oikasti harmittaa, on se kuinka olen tiuskinut miehelleni. Olen muistaakseni joskus aiemmin kertonut, kuinka viikottain tai oikeastaan lähes päivittäin huusin miehelleni jostain. Purin häneen omaa pahaa oloani. Nyt tilanne ei onneksi ole kärjistynyt niin pahaksi, ja ehkä kerran kahteen viikkoon, enintään kerran viikkoon ärähdän jostaki. Eikä sekään kestä niin kauan kuin vuodenvaihteen tienoilla kesti.
Yhteenvetona voisi sanoa, että täällä päässä maailmaa asiat alkavat taas sujua. Syksyn ja alku talven ongelmat alkavat olla selätetty, tai ainakin ne ovat paremmin hallinnassa. Tällä hetkellä uskon vakaasti siihen että saan hoidettua harjoittelun kunnialla läpi. Uskon myös että harjoittelun jälkeen arki palaa samoihin uomiin, kuin mitä se oli kesän jälestä. Tulevaisuus on siis valoisan näköistä, ja vuoden päästähän sitä alkaa valmistuminenkin häämöttää!
Muistakaahan edelleen, että myös s-postia voi lähettää osoitteeseen sarkyneesta@gmail.com, jos kommentointi tuntuu liian julkiselta. Ihanaa kevään odotusta jokaiseen kotiin! :)
Olen ollut nyt jonkin aikaa työharjoittelussa, niin kuin varmaan useimmat jotka jossakin ammattikoulussa opiskelevat. Keväällä on yleensä aina harjotteluja, joten meidän koulussakaan ei poikkeusta löydy. Stressasin tätä harjottelua jo useita kuukausia ennen harjoittelun alkua. Stressi paheni alkuvuonna niin pahaksi että mietin opiskelujen lopettamista, tai vähintäänkin keskeyttämistä.
Nyt on kuitenkin harjoittelua ihan hyvin takana, koska osa tutkintotilaisuuksistakin on tehty. Ohjaaja antoi tilaisuudesta arvosanaksi 10, joten ei se mitenkään huonosti voinut mennä, eikä se siltä missään vaiheessa tuntunutkaan. Kuitenkaan, vaikka hyvin olenkin pärjännyt, niin ei se kerro pelkästään siitä kuinka paljon olen parantunut. Olen joutunut syömään koko harjoittelun tavallisen lääkityksen lisäksi myös rauhoittavia. Joitakin harvoja etäpäiviä olen ollut ottamatta, mutta sen on huomannut heti siinä miten työhön pystyy keskittymään. Stressiä siis on, ja se on niin voimakasta etten sitä mitenkään kestäisi ilman lääkkeitä. Vaihtoehtona on joko lääkkeet ja ammatti, tai opiskelujen lopettaminen. Olen valinnut ammatin.
Olen kuitenkin täysin tyytyväinen suoritukseeni, ja ylpeä siitä mihin olen pystynyt. En ole luovuttanut, vaikka onkin tehnyt mieli. Ainoa asia mikä oikasti harmittaa, on se kuinka olen tiuskinut miehelleni. Olen muistaakseni joskus aiemmin kertonut, kuinka viikottain tai oikeastaan lähes päivittäin huusin miehelleni jostain. Purin häneen omaa pahaa oloani. Nyt tilanne ei onneksi ole kärjistynyt niin pahaksi, ja ehkä kerran kahteen viikkoon, enintään kerran viikkoon ärähdän jostaki. Eikä sekään kestä niin kauan kuin vuodenvaihteen tienoilla kesti.
Yhteenvetona voisi sanoa, että täällä päässä maailmaa asiat alkavat taas sujua. Syksyn ja alku talven ongelmat alkavat olla selätetty, tai ainakin ne ovat paremmin hallinnassa. Tällä hetkellä uskon vakaasti siihen että saan hoidettua harjoittelun kunnialla läpi. Uskon myös että harjoittelun jälkeen arki palaa samoihin uomiin, kuin mitä se oli kesän jälestä. Tulevaisuus on siis valoisan näköistä, ja vuoden päästähän sitä alkaa valmistuminenkin häämöttää!
Muistakaahan edelleen, että myös s-postia voi lähettää osoitteeseen sarkyneesta@gmail.com, jos kommentointi tuntuu liian julkiselta. Ihanaa kevään odotusta jokaiseen kotiin! :)
perjantai 22. tammikuuta 2016
Infoa
Moikka! Laitoin äsken omaan profiiliini näkyviin sähköpostiosoitteeni (sarkyneesta@gmail.com), joten jos haluat ottaa minuun yhteyttä, mutta et halua kirjoittaa julkista kommenttia, voit tästä lähtien lähettää kommentit ja viestit myös sähköpostitse :) Laita rohkeasti mitä viestiä vain haluatkin laittaa! Pyrin vastaamaan kaikkiin sähköposteihin mahdollisimman nopeasti. Tämä tieto löytyy siis sivun reunasta, kun painaa kohtaa "tarkastele profiilia".
Oikein hyvää viikonloppua kaikille lukijoilleni! :)
Oikein hyvää viikonloppua kaikille lukijoilleni! :)
Usko, Jumala ja lähimmäiset
Vähän aikaa sitten en ollut enää kovin vahvasti uskossa. Se tapahtui todella nopeasti. Jumala oli ihmisten kautta luvannu parantaa mut nopeesti, ja sitten yht´äkkiä mun vointi huononikin. En edelleenkään tiedä miks mun piti se tosi paha notkahdus kokea, enkä oo vieläkään päässy siitä täysin yli. Joka tapauksessa aloin epäillä Jumalaa. Enää raamatun lukematta jättäminen tai rukoilun vähyys ei johtunut siitä etten olisi jaksanut, vaan siitä etten enää halunnut. Olin tosi ahtaalla. Mua ei kiinnostanut mikään Jumalaan liittyvä. Välillä huusin Jumalalle että vihaan sitä. Eikä se edes kaduttanut jälkeenpäin. Mä todella tarkoitin sitä siinä hetkessä. Olin varma etten enää tuu uskomaan Jumalaan.
Tälläiseen kokemukseen vaikutti osaltaan varmasti paljon se, miten muut uskovat kohtelee masennuksesta kärsiviä. Monesti kuulee sitä kuinka Jumalassa pitäisi iloita joka päivä. Kuinka minkään maallisen jutun ei pitäisi lannistaa sitä iloa. Kukaan ei tunnu ottavan huomioon sitä, että masennus on sairaus yhtälailla kuin murtunut jalka. Eihän uskovat sellaisellekkaan henkilölle sano "juokse normaalisti, Jumala on luonut sut juoksemaan ja kävelemään. Jumala ei luonut sulle keppejä. Käytä niitä jalkoja mitkä oot saanut". Jos joku sanoisi näin, hän kuulostaisi luultavasti kaikkien mielestä hullulta. Kuitenkin on täysin normaalia että murtuneesta mielestä kärsivälle sanotaan "Miksi käyt jossain terapiassa. Usko siihen että Jumala rakastaa sua. Jumala poisti jo kaikki sun kivut ristillä. Sun täytyy vaan uskoa siihen". Miksi tämä sairaus pitää selättää pelkällä uskolla, mutta johonkin fyysiseen vammaan pitää hakea apua lääkäriltä?
Uskovana masentuneena olen monesti kärsinyt syyllisyydestä sairauttani kohtaan. Monesti tuntuu että vastaavanlaisessa tilanteessa mikä mulla oli, syytetään uskovaa uskon puutteesta tai siitä että on tehny jotain väärin. Vaikka raamatussa nimenomaan on esimerkki missä ihmiset näin syytti sokeaa, ja Jeesus sanoi ettei sokea ole mitään tehnyt ansaitakseen sitä. Uskovana en saisi käsitellä menneisyyttä jonka kokemukset tämän on aiheuttanut, koska sillon kaivelen menneitä. En saisi puhua siitä ettei elämässäni tunnu olevan mitään hyvää, tai etten iloitse mistään, koska uskovalla pitäisi ilmeisesti olla kestovirne naamalla. Kaikkeista pahinta on, jos en luota siihen että Jumala vain joku hetki parantaa mut, vaan menen hakemaan apua Jumalan lisäksi myös lääkäreiltä ja terapeuteilta. Miksi jo valmiiksi särkynyttä pitää särkeä lisää?
Kuitenkin kun katsoo raamattua, ei Jumala särje särjettyä enää enempää. Jumala parantaa, ei riko. Mutta kyllä Jumala myös koettelee, eikä silloin sano että pitäisi iloita ja voida hyvin. Tästä esimerkkinä Job. Kyllä uskovakin saa surra. Saa surra niin paljon kuin surettaa. On aika iloita, on aika itkeä. Kaikelle on aikansa, ja uskovienkin pitäisi pikkuhiljaa se oppia. Tuetaan silloin kun lähimmäinen tarvitsee tukea, ja iloitaan silloin kun asiat ovat hyvin. Ei vaadita toisiltamme liikoja :) ja muistetaan ettei Jumalan hyvyys joudu vaakalaudalle, vaikka uskovatkin kärsivät masennuksesta!
Tälläiseen kokemukseen vaikutti osaltaan varmasti paljon se, miten muut uskovat kohtelee masennuksesta kärsiviä. Monesti kuulee sitä kuinka Jumalassa pitäisi iloita joka päivä. Kuinka minkään maallisen jutun ei pitäisi lannistaa sitä iloa. Kukaan ei tunnu ottavan huomioon sitä, että masennus on sairaus yhtälailla kuin murtunut jalka. Eihän uskovat sellaisellekkaan henkilölle sano "juokse normaalisti, Jumala on luonut sut juoksemaan ja kävelemään. Jumala ei luonut sulle keppejä. Käytä niitä jalkoja mitkä oot saanut". Jos joku sanoisi näin, hän kuulostaisi luultavasti kaikkien mielestä hullulta. Kuitenkin on täysin normaalia että murtuneesta mielestä kärsivälle sanotaan "Miksi käyt jossain terapiassa. Usko siihen että Jumala rakastaa sua. Jumala poisti jo kaikki sun kivut ristillä. Sun täytyy vaan uskoa siihen". Miksi tämä sairaus pitää selättää pelkällä uskolla, mutta johonkin fyysiseen vammaan pitää hakea apua lääkäriltä?
Uskovana masentuneena olen monesti kärsinyt syyllisyydestä sairauttani kohtaan. Monesti tuntuu että vastaavanlaisessa tilanteessa mikä mulla oli, syytetään uskovaa uskon puutteesta tai siitä että on tehny jotain väärin. Vaikka raamatussa nimenomaan on esimerkki missä ihmiset näin syytti sokeaa, ja Jeesus sanoi ettei sokea ole mitään tehnyt ansaitakseen sitä. Uskovana en saisi käsitellä menneisyyttä jonka kokemukset tämän on aiheuttanut, koska sillon kaivelen menneitä. En saisi puhua siitä ettei elämässäni tunnu olevan mitään hyvää, tai etten iloitse mistään, koska uskovalla pitäisi ilmeisesti olla kestovirne naamalla. Kaikkeista pahinta on, jos en luota siihen että Jumala vain joku hetki parantaa mut, vaan menen hakemaan apua Jumalan lisäksi myös lääkäreiltä ja terapeuteilta. Miksi jo valmiiksi särkynyttä pitää särkeä lisää?
Kuitenkin kun katsoo raamattua, ei Jumala särje särjettyä enää enempää. Jumala parantaa, ei riko. Mutta kyllä Jumala myös koettelee, eikä silloin sano että pitäisi iloita ja voida hyvin. Tästä esimerkkinä Job. Kyllä uskovakin saa surra. Saa surra niin paljon kuin surettaa. On aika iloita, on aika itkeä. Kaikelle on aikansa, ja uskovienkin pitäisi pikkuhiljaa se oppia. Tuetaan silloin kun lähimmäinen tarvitsee tukea, ja iloitaan silloin kun asiat ovat hyvin. Ei vaadita toisiltamme liikoja :) ja muistetaan ettei Jumalan hyvyys joudu vaakalaudalle, vaikka uskovatkin kärsivät masennuksesta!
keskiviikko 30. joulukuuta 2015
Tietämättömyyttä tulevaisuudesta
Joulu menikin yllättävän hyvin. Vanhempieni kohtaaminen ei ollutkaan niin kamalaa mitä olin ennalta kuvitellut. Ei se mukavaa ja lämminhenkistäkään ollut, mutta kuitenkin siedettävää.
Asiaan vaikutti paljon se, että vanhempieni lisäksi paikalla oli myös muutama muu henkilö. Eihän nyt kukaan silloin halua pilata tunnelmaa. Ollaan vieraskoreita. Tosin tämä kelpasi minulle paremmin kuin hyvin. Ihan sama millä motiiveilla kunhan minuakin kohdellaan kuten ihmistä tulisi kohdella.
Nyt kuitenkin olen huomannut että olen ollut henkisesti aivan loppu. En tunne varsinaisesti surua, vihaa, tuskaa, epätoivoa tai mitään. En äitiä kohtaan enkä ketään toistakaan. Tunnen vain olevani ihan loppu. Eilinen iltakin meni itkiessä. Itkin sitä etten enää jaksa. Että tämä elämä on vain liikaa minulle.
Nyt minua on alkanut pelottaa myös se, etten saa ehkä vietyä opiskelujani päätökseen. Mitä jos koulu jää kesken? Tämä nykyinen yhteiskunta kun toitottaa joka suunnasta tuottavuudesta ja siitä kuinka nuoresta asti pitäisi tehdä töitä. Kuinka valtion tuilla elävät ovat pohjasakkaa. Tässä yhteiskunnassa on vaikeaa sairastua. Vielä vaikeampaa jos sairastuu mieleltään. Mikä minä sitten enää olen? Jos joudunkin elämään yhteiskunnan tuilla, ilman että voin tehdä mitään yhteiskunnan hyväksi? Onko minulla silloin oikeutta elää? Tunnen suurta häpeää siitä, jos en pysty valmistumaan ajallaan ammattiin, tai jos en valmistuttuani pystykkään tekemään töitä. Häpeän itsenäni, sitä kuka olen. Miksi juuri minä olen tälläinen. Miksi?
En tiedä tällä hetkellä yhtään mitä minun pitäisi tehdä. En tiedä kauanko selviän opiskeluista. En tiedä pitäisikö minun puhua vanhemmille siitä miltä heidän käytöksensä tuntuu. En tiedä missään elämän osa-alueella mitä minun pitäisi tehdä. Pitääkö minun vain yrittää jaksaa, vai pitäisikö minun vain antaa olla? Antaa itselleni luvan romahtaa, niin että voisin taas nousta? Onko minun edes mahdollista nousta, jos minulla ei ole pohjaa mistä ponnistaa? En tiedä, en todellakaan tiedä. Toivottavasti jonain päivänä joku vastaa minun kysymyksiini. Toivottavasti joku päivä tiedän mitä tämä kaikki tarkoittaa, miksi näin piti käydä.
Asiaan vaikutti paljon se, että vanhempieni lisäksi paikalla oli myös muutama muu henkilö. Eihän nyt kukaan silloin halua pilata tunnelmaa. Ollaan vieraskoreita. Tosin tämä kelpasi minulle paremmin kuin hyvin. Ihan sama millä motiiveilla kunhan minuakin kohdellaan kuten ihmistä tulisi kohdella.
Nyt kuitenkin olen huomannut että olen ollut henkisesti aivan loppu. En tunne varsinaisesti surua, vihaa, tuskaa, epätoivoa tai mitään. En äitiä kohtaan enkä ketään toistakaan. Tunnen vain olevani ihan loppu. Eilinen iltakin meni itkiessä. Itkin sitä etten enää jaksa. Että tämä elämä on vain liikaa minulle.
Nyt minua on alkanut pelottaa myös se, etten saa ehkä vietyä opiskelujani päätökseen. Mitä jos koulu jää kesken? Tämä nykyinen yhteiskunta kun toitottaa joka suunnasta tuottavuudesta ja siitä kuinka nuoresta asti pitäisi tehdä töitä. Kuinka valtion tuilla elävät ovat pohjasakkaa. Tässä yhteiskunnassa on vaikeaa sairastua. Vielä vaikeampaa jos sairastuu mieleltään. Mikä minä sitten enää olen? Jos joudunkin elämään yhteiskunnan tuilla, ilman että voin tehdä mitään yhteiskunnan hyväksi? Onko minulla silloin oikeutta elää? Tunnen suurta häpeää siitä, jos en pysty valmistumaan ajallaan ammattiin, tai jos en valmistuttuani pystykkään tekemään töitä. Häpeän itsenäni, sitä kuka olen. Miksi juuri minä olen tälläinen. Miksi?
En tiedä tällä hetkellä yhtään mitä minun pitäisi tehdä. En tiedä kauanko selviän opiskeluista. En tiedä pitäisikö minun puhua vanhemmille siitä miltä heidän käytöksensä tuntuu. En tiedä missään elämän osa-alueella mitä minun pitäisi tehdä. Pitääkö minun vain yrittää jaksaa, vai pitäisikö minun vain antaa olla? Antaa itselleni luvan romahtaa, niin että voisin taas nousta? Onko minun edes mahdollista nousta, jos minulla ei ole pohjaa mistä ponnistaa? En tiedä, en todellakaan tiedä. Toivottavasti jonain päivänä joku vastaa minun kysymyksiini. Toivottavasti joku päivä tiedän mitä tämä kaikki tarkoittaa, miksi näin piti käydä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)