Heti alkuun pitää sanoa ettei otsikko pidä täysin paikkaansa, ainahan sitä voi suunnitella. Tässä tarkoitan kuitenkin sitä, että vaikka tekisi kuinka hienot suunnitelmat tahansa, ne eivät siltikään välttämättä toteudu. Elämää ei voi päättää ennalta, vaikka se välillä olisikin mukavaa.
Reilu vuosi sitten olin innoissani tulevaisuudesta, masennusta ja ahdistusta ei ollut ollut lähes vuoteen, ja tiesin mitä haluan tehdä elämälläni. Tiesin mitä halusin lähteä opiskelemaan ja mitä ajattelin haluavani tehdä ehkä jopa koko elämäni. Hain kouluun ja pääsin sisälle. Muutaman kuukauden jälkeen kuitenkin tajusin ettei ala ollut yhtään omani. Se ei sopinut yhtään yksiin persoonani kanssa, ja varmaan osaksi tästä johtuen masennus ja ahdistuneisuus alkoivat nostaa päätään reilun vuoden tauon jälkeen. Tämä sai minut erittäin vihaiseksi. Vihaiseksi nimenomaan Jumalaa kohtaan. Välillä huusin (ihan ääneen) Jumalalle kuinka vihaan häntä, kuinka en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Kuitenkin samaan aikaan ajattelin että jos en muulla niin sisulla hoidan opiskeluni loppuun. Hoidan ne vaikkei koko ala minua yhtään kiinnosta. Hoidan vaikka se tuottaa tuskaa, ja vaikka valmistuttuani tarvitsisin taas vähintään muutaman kuukauden sairasloman. Ajattelin kai ettei Jumala voi estää minua, ja minä määrään elämästäni vaikka Jumala kuinka paljon tahansa yrittäisi estää tai vaikeuttaa sitä.
Vielä puoli vuotta sittenkin ajattelin niin, nyt on viime viikkoina kuitenkin pitänyt nöyrtyä. Olen uupunut, ja olen loppu. En jaksa enää arkisiakaan asioita hyvin. Miksi siis tuhlaisin väkisin pinnistäen loppuun asian, joka saa minut vain voimaan huonosti? Ainoa syy oli jo pitkään pelkkä ylpeys. Ajattelin että minähän en taas koulua kesken jätä. En minä niin heikko ole. No, kyllä minä olen ja se on vain myönnettävä. Kun kerroin terapeutille asiasta hän oli samaa mieltä siitä että opiskelut kannattaisi lopettaa, Lääkärin vastaanotto on heti kun hänellä on vapaita aikoja, mutta lupasi jo että saan sairaslomaa. Vielä pitäisi ilmoittaa koululle. Se on vaikeaa, mutta pakkohan se on tehdä, ja kerranhan se vain kirpasee!
Kun muutama viikko sitten sain tehtyä päätöksen että lopetan opinnot, oloni helpottui samalla sekunnilla. Valtava taakka hyppäsi harteiltani pois. Tajusin ettei minun tarvitse jatkaa, minun ei tarvitse miettiä mitä muut minusta ajattelee, minulla on oikeus lopettaa jos voimani loppuvat. Olen nuori, ja ehdin kyllä tehdä töitä vielä useita vuosia. Ja mitä nopeammin haluan töitä tekemään, sitä nopeammin minun pitää saada itseni kuntoon.
Nyt ajattelen taas tietäväni mitä haluan "isona" tehdä. Tämä on ollut jo parisen vuotta intohimoni, mutten aikaisemmin ajatellut että minusta olisi tekemään töitä tämän parissa. Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut miettimään, että eikö juuri se olisi mahtavaa kun saisi töissäkin toteuttaa omaa intohimoaan? Kun töihin meno ei olisi pakko pullaa ja vain rahan takia tekemistä, vaan se olisi oikeasti mukavaa ja siitä nauttisi? Eikö paras avioliittokin pohjaudu ystävyydelle? Onneksi ammatinvalinta ei ole aivan niin vakava asia kuin puolison valinta, mutta silti vertaus mielestäni sopii tähän. Jos haluan tehdä jotain jo ilman palkkaakin, miksen samantien ottaisi siitä rahaa vastaan ;) samalla tavalla kuin jos minulla on hyvä ystävä jonka kanssa voin jakaa ylä- ja alamäet ja jonka kanssa haluan viettää aikaa mahdollisimman paljon, eikö se ole hyvä pohja suhteelle? Tietysti se vaatii muutakin kuin pelkkää kaveruutta, mutta minusta suhteeseen olisi aina hyvä lähteä kaveripohjalta.
Se koska nämä uudet ammatinvalinta unelmat toteutuu, ei ole tiedossa. Ja voihan se olla että tämäkin vielä muuttuu. Nyt ensimmäistä kertaa kuitenkin tunnen että tämä voisi todella olla se oikea ala. Aikasemmilla kerroilla mukana on aina ollut epäilystä, mutta nyt ei ole yhtään. Tiedän että olisin siinä hyvä, enkä epäile sitä yhtään.
Ehkäpä nyt onkin hyvä päättää tämä teksti positiiviseen sävyyn. Vaikka nyt onkin ollut erittäin vaikeaa, nin jaksan silti nähdä että vielä joskus se valo paistaa tänne risukasaankin! Aurinkoista viikonloppua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti