Oon tällä viikolla pohdiskellut taas vähän syvemmin sairauttani sekä sen hoitoa. Niin lääkehoitoa kuin terapiaakin, mutta tässä tarkoitan nyt lähinnä terapiaa. Käyn siis tällä hetkellä psykoterapiassa. Psykologeista ja psykiatrisista sairaanhoitajista minulla on pelkästään huonoja kokemuksia. Ei ne tunnu välittävän. Toisin on psykoterapeuttien laita, tai ainakin niiden kahden kenen kanssa olen saanut käsitellä elämääni.
Terapeuteissa ei varmaankaan tällä hetkellä siis ole vikaa. Tai ainahan jotain kehitettävää varmasti on, mutta en nyt itsekkään osaa sanoa mitä se voisi olla. Tunnen kuitenkin että olen itse nyt itseni suurin vastustaja. Haluaisin käsitellä vakavia asioita, sellaisia mistä tulee tosi paha olo, mutta mitkä lopulta parantaa. Pelkään kuitenkin niistä asioista puhumista niin paljon, etten uskalla sanoa mitään. En tiedä pelkäänkö mitä terapeutti ajattelee minusta, vai sitä etten enää nousekkaan ylös jos taas romahdan. Kuitenkin minä pelkään, oli syy mikä tahansa.
Tällä viikolla kun olen asiaa miettinyt, niin olen huomannut että pelkästään kun yritän ajatella asioita, mieleni menee täysin lukkoon. En saa mistään kiinni, ja vaikka haluaisin puhua niin en voi koska en saa kiinni siitä mitä tunnen ja mitä haluan sanoa. Lisäksi minulla on kelan myöntämää terapia-aikaa enää alle vuosi jäljellä, joten ehkä pelkään sitäkin ettei me ehditä käsitellä asioita loppuun. On helpompi pitää tuska sisällään.
Nyt olen kuitenkin tähän mennessä parantunut niin paljon, että tiedän miltä tuntuu olla terve. Olen kokenut sen, melko lyhyen aikaa, hieman alle vuoden, mutta nyt sentään tiedän millaista se on. Tiedän että se on parempaa kuin sairastaminen. Ennen pelkäsin parantua koska en tiennyt millaista on olla terve, nyt en onneksi enää pelkää sitä. Yleensähän sitä sanotaan että kun pääsee johonkin makuun, esim rikkaus tai valta, ei siitä enää halua luopua vaan sitä halajaa loppuun saakka. Sama on paranemiseni kanssa. Olen saanut maistaa terveyttä ja nyt halajan sitä. En enää pelkää ajatusta että olisin terve, joten mikä minua estää? Miksei mieleni anna minun parantua?
Yritin tässä ennen kuin tulin kirjoittamaan tehdä töitä, muttei siitä tullut mitään, kun omat ajatukset painoivat niin paljon. Onneksi pystyn suurimman osan töistä tekemään kotona silloin kun itse haluan, niin kukaan ei tiedä jossen jonain päivänä pystykkään jotakin tekemään. Muut näkevät vasta lopputuloksen, ja tähän mennessä minuun ollaan oltu tyytyväisiä, joten en jaksa stressata siitä, etten taaskaan pysty tekemään töitä silloin kun olen suunnitellut. Vaikka onhan tämäkin työtä, ei liity varsinaisesti harjoittelujaksoon, vaikka onhan siellä kriteereissä myös omasta jaksamisesta huolehtiminen. Ehkä tämä kuuluu siihen kategoriaan, ja teen sittekin töitä.
Jutuissani ei varmasti ole paljoa järkeä. Tuntuu että ne poukkoilee aina todella paljon, koska harvoin suunnittelen näitä etukäteen. yleensä alan kirjoittaa kun on sen verran paha tai sekainen olo mielessä että on pakko yrittää selkeyttää sitä jotenkin. Ainakin tämä on aitoa. Kirjoitan juuri silloin juuri sen mitä tunnen, tai mistä ainakin saan otteen. Ehkä joskus opin ja jaksan kirjoittaa kunnolla. Mutta toisaalta, miksi pitäisi? En ole tilivelvollinen tästä kenellekkään. Kirjoitan perjaatteessa vain itselleni. Tiedän kyllä että muutkin tätä lukee, mutta kirjoitan itselleni. Ehkä alkaisin kirjoittaa muitakin varten, jos tämä olisi vuoropuhelua. Jos lukijatkin ottaisivat yhteyttä minuun ja kertoisivat omia tarinoitaan. Sitten tämä ei olisi enää vain minua varten, mutta tällä hetkellä tämä on. Aika näyttää onko tämä aina sitä, vai tuleeko tästä joskus jotakin muuta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti