Elämää on mahdotonta suunnitella

Heti alkuun pitää sanoa ettei otsikko pidä täysin paikkaansa, ainahan sitä voi suunnitella. Tässä tarkoitan kuitenkin sitä, että vaikka tekisi kuinka hienot suunnitelmat tahansa, ne eivät siltikään välttämättä toteudu. Elämää ei voi päättää ennalta, vaikka se välillä olisikin mukavaa.

Reilu vuosi sitten olin innoissani tulevaisuudesta, masennusta ja ahdistusta ei ollut ollut lähes vuoteen, ja tiesin mitä haluan tehdä elämälläni. Tiesin mitä halusin lähteä opiskelemaan ja mitä ajattelin haluavani tehdä ehkä jopa koko elämäni. Hain kouluun ja pääsin sisälle. Muutaman kuukauden jälkeen kuitenkin tajusin ettei ala ollut yhtään omani. Se ei sopinut yhtään yksiin persoonani kanssa, ja varmaan osaksi tästä johtuen masennus ja ahdistuneisuus alkoivat nostaa päätään reilun vuoden tauon jälkeen. Tämä sai minut erittäin vihaiseksi. Vihaiseksi nimenomaan Jumalaa kohtaan. Välillä huusin (ihan ääneen) Jumalalle kuinka vihaan häntä, kuinka en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Kuitenkin samaan aikaan ajattelin että jos en muulla niin sisulla hoidan opiskeluni loppuun. Hoidan ne vaikkei koko ala minua yhtään kiinnosta. Hoidan vaikka se tuottaa tuskaa, ja vaikka valmistuttuani tarvitsisin taas vähintään muutaman kuukauden sairasloman. Ajattelin kai ettei Jumala voi estää minua, ja minä määrään elämästäni vaikka Jumala kuinka paljon tahansa yrittäisi estää tai vaikeuttaa sitä.

Vielä puoli vuotta sittenkin ajattelin niin, nyt on viime viikkoina kuitenkin pitänyt nöyrtyä. Olen uupunut, ja olen loppu. En jaksa enää arkisiakaan asioita hyvin. Miksi siis tuhlaisin väkisin pinnistäen loppuun asian, joka saa minut vain voimaan huonosti? Ainoa syy oli jo pitkään pelkkä ylpeys. Ajattelin että minähän en taas koulua kesken jätä. En minä niin heikko ole. No, kyllä minä olen ja se on vain myönnettävä. Kun kerroin terapeutille asiasta hän oli samaa mieltä siitä että opiskelut kannattaisi lopettaa, Lääkärin vastaanotto on heti kun hänellä on vapaita aikoja, mutta lupasi jo että saan sairaslomaa. Vielä pitäisi ilmoittaa koululle. Se on vaikeaa, mutta pakkohan se on tehdä, ja kerranhan se vain kirpasee!

Kun muutama viikko sitten sain tehtyä päätöksen että lopetan opinnot, oloni helpottui samalla sekunnilla. Valtava taakka hyppäsi harteiltani pois. Tajusin ettei minun tarvitse jatkaa, minun ei tarvitse miettiä mitä muut minusta ajattelee, minulla on oikeus lopettaa jos voimani loppuvat. Olen nuori, ja ehdin kyllä tehdä töitä vielä useita vuosia. Ja mitä nopeammin haluan töitä tekemään, sitä nopeammin minun pitää saada itseni kuntoon.

Nyt ajattelen taas tietäväni mitä haluan "isona" tehdä. Tämä on ollut jo parisen vuotta intohimoni, mutten aikaisemmin ajatellut että minusta olisi tekemään töitä tämän parissa. Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut miettimään, että eikö juuri se olisi mahtavaa kun saisi töissäkin toteuttaa omaa intohimoaan? Kun töihin meno ei olisi pakko pullaa ja vain rahan takia tekemistä, vaan se olisi oikeasti mukavaa ja siitä nauttisi? Eikö paras avioliittokin pohjaudu ystävyydelle? Onneksi ammatinvalinta ei ole aivan niin vakava asia kuin puolison valinta, mutta silti vertaus mielestäni sopii tähän. Jos haluan tehdä jotain jo ilman palkkaakin, miksen samantien ottaisi siitä rahaa vastaan ;) samalla tavalla kuin jos minulla on hyvä ystävä jonka kanssa voin jakaa ylä- ja alamäet ja jonka kanssa haluan viettää aikaa mahdollisimman paljon, eikö se ole hyvä pohja suhteelle? Tietysti se vaatii muutakin kuin pelkkää kaveruutta, mutta minusta suhteeseen olisi aina hyvä lähteä kaveripohjalta.

Se koska nämä uudet ammatinvalinta unelmat toteutuu, ei ole tiedossa. Ja voihan se olla että tämäkin vielä muuttuu. Nyt ensimmäistä kertaa kuitenkin tunnen että tämä voisi todella olla se oikea ala. Aikasemmilla kerroilla mukana on aina ollut epäilystä, mutta nyt ei ole yhtään. Tiedän että olisin siinä hyvä, enkä epäile sitä yhtään.

Ehkäpä nyt onkin hyvä päättää tämä teksti positiiviseen sävyyn. Vaikka nyt onkin ollut erittäin vaikeaa, nin jaksan silti nähdä että vielä joskus se valo paistaa tänne risukasaankin! Aurinkoista viikonloppua!

Vanha riippuvuus on palannut

Ei ole tullut kirjoiteltua taas pitkään aikaan.. Monta kertaa olen yrittänyt/halunnut, mutta ahdistus ja/tai masennus on löynyt niin kovasti etten ole pystynyt. Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa eräästä riippuvuudeta, joka minulla on ollut yläasteesta asti. Uskon että monilla muillakin kyseinen riippuvuus on, mutta se vain halutaan peittää.

Kyseinen riippuvuus ei liity päihteisiin vaikka moni niin ehkä ajattelikin. Olen ollut jo vuosia riippuvainen viiltelystä. Tiedän että monia tämä älöttää ja inhottaa. Monet ihmettelevät miten kukaan voi tehdä itselleen mitään sellaista. Totuus kuitenkin on että se on riippuvuus muiden joukossa, se tutkitusti aiheuttaa mielihyvähormonien vapautumista mikä johtaa hyvään oloon. Totta on kuitenkin se että tuskin kukaan viiltelee ellei taustalla ole henkistä pahaa oloa. Kaveri porukassa sitä saattaa kokeilla mitä vain, mutta kyllä ne jotka on riippuvaisia kärsivät jostain muustakin. Eihän se tervettä ole.

En nyt kuitenkaan puhu tässä muusta kuin omista kokemuksista. Viiltelyni alkoi vuonna 2008, vähän ennen joulua. Luokalleni oli tullut uusi tyttö johon tutustuin. Hän kärsi masennuksesta ja viilteli. Kerran näin ne viiltojäljet ja jotain asiasta puhuimme. Muutama vuosi sitten löysin päiväkirjamerkinnän mihin olin keskustelun jälkeen kirjoittanut, että olen tutustunut omituiseen tyyppii joka viiltelee itseään. Hän oli ensimmäinen henkilö kenen tiesin viiltelevän, ja minusta se oli erittäin omituista.

Tästä ei kuitenkaan kulunut montaa viikkoa kun omassa pahassa olossa päätin sitä kokeilla. Kas kummaa se auttoi ja pahaolo poistui. Jäin heti kuikkuun vaikken sitä heti myöntänytkään. Pian minun oli pakko viiltää itseäni useita kertoja päivässä, että sain tarvittavan hyvän olon. Toleranssi mielyhyvän saamiseen kasvoi, mutta kantti ei kestänyt tehdä syviä tikkausta vaativia viiltoja. Niinpä tyydyin viiltelemään useammin.

Muutama kuukausi siitä kun olin ensimmäisen viillon tehnyt, tajusin ettei se voinut jatkua niin. En pystynyt olemaan ajattelematta viiltelyä. Viiltelin aina kun suinkin pystyin, jopa koulun käytävillä. Opettajat näkivät sen, mutteivat puuttuneet. Myös kaverit näkivät, mutta levittivät vain ilkeitä juoruja, eivätkä kysyneet miten minulla menee ja tarvitsisinko apua. Tällöin kuitenkin uskottelin vielä itselleni etten ole riippuvainen mutten vain halua lopettaa vielä vaikka pystyisin. En edes tiennyt että viiltelyyn voi jäädä koukkuun. Kuitenkin pian minun oli myönnettävä että koukussa ollaan.

Kun tajusin asian ja todella halusin lopettaa meni noin puoli vuotta ennen kuin pystyin olemaan pidemmän ajan viiltelemättä. Tällöin taukoa taisi tulla 1-2kk. Sitten kuitenkin repsahdin. Taas pääsin kuiville kunnes huomasin olevani taas terä käsivartta vasten. Lopulta pääsin tilanteeseen että olin ollut jo useita kuukausia viiltelemättä, kuitenkin noin vuosi edellisestä kerrasta repashdin. Sen jälkeenkin olen muutaman kerran pystynyt olemaan vuoden viiltelemättä, kunnes se on taas palannut. Yli vuotta en ole koskaan pystynyt olemaan.

Pari vuotta sitten kun vointini taas huononi alkoi viiltely olla melko säännöllistä, ensin kerran kuussa, sitten kerran viikossa. En muista oliko se jopa päivittäistä. Kuitenkin kun olo parani, jäi viiltelykin taas vuodeksi pois. En ymmärrä mikä siinä vuodessa on, etten sen pidemmälle pääse.. Kuitenkin viime aikoina se on taas lisääntynyt. Ja lisääntyy koko ajan. Minun on pakko viillellä päivittäin. Tiedän että se satuttaa miestäni, mutta en vain pysty lopettamaan. Ilman miestäni viiltelisin todennäköisesti vielä paljon enemmän ja useammin.

Pitkään mietin taas ettei se minua haittaa jos nyt satunnaisesti muutaman viillon teen. Nyt kun se on päivittäistä ja pakonomaista, tajuan ettei se ole hyväksi. Ei edes satunnaisesti pienissä määrin. Se pieni määräkin johtaa niin helposti isompiin määriin. Nyt haluaisin siitä taas eroon, mutten tiedä miten. Vatsani näyttää jo kamalta, ja tarvitsisin pian jotakin tähän, en vain tiedä mitä. Enkä ole varma olisiko minulla edes motivaatiota kuitenkaan tarpeeksi.

Tämä on ensimmäinen kerta kun puhun aisasta näin julkisesti, aiemmin olen puhunut vain miehelleni. Eihän tämäkään niin kovin julkista ole, kun enhän kirjoita omalla nimellä, eikä täältä kuvia minusta löydy. Kai tämä on kuitenkin taas jonkinlainen askel asian myöntämiseen. Toivottavasti tästä ja muista jutuista on apua, niin että vielä joskun voin olla kokonaan ilman viiltelyä.

Toivottavasti kukaan lukijoista ei viiltele, mutta apua kannattaa hakea, jos sen on ehtinyt jo aloittaa, Lopettaa kannattaa vasta kun on siihen itse valmis. Toisten takia lopettamisesta ei tule todennäköisesti pysyvää. Kehoitankin siis tutkimaan syitä omaan viiltelyyn ja lähtemään siitä liikeelle :)

S-postilla saa ottaa yhteyttä ja kertoa omista kokemuksista tai läheisen viiltelyn tuomista ajatuksista. Voidaan sitten yhdessä tukea toisiamme, tai voin yrittää selittää lisää viiltelyn syistä :) Toki kommenttikenttäkin on avoin!

-Andy-

Itseni pahin vihollinen

Oon tällä viikolla pohdiskellut taas vähän syvemmin sairauttani sekä sen hoitoa. Niin lääkehoitoa kuin terapiaakin, mutta tässä tarkoitan nyt lähinnä terapiaa. Käyn siis tällä hetkellä psykoterapiassa. Psykologeista ja psykiatrisista sairaanhoitajista minulla on pelkästään huonoja kokemuksia. Ei ne tunnu välittävän. Toisin on psykoterapeuttien laita, tai ainakin niiden kahden kenen kanssa olen saanut käsitellä elämääni.

Terapeuteissa ei varmaankaan tällä hetkellä siis ole vikaa. Tai ainahan jotain kehitettävää varmasti on, mutta en nyt itsekkään osaa sanoa mitä se voisi olla. Tunnen kuitenkin että olen itse nyt itseni suurin vastustaja. Haluaisin käsitellä vakavia asioita, sellaisia mistä tulee tosi paha olo, mutta mitkä lopulta parantaa. Pelkään kuitenkin niistä asioista puhumista niin paljon, etten uskalla sanoa mitään. En tiedä pelkäänkö mitä terapeutti ajattelee minusta, vai sitä etten enää nousekkaan ylös jos taas romahdan. Kuitenkin minä pelkään, oli syy mikä tahansa.

Tällä viikolla kun olen asiaa miettinyt, niin olen huomannut että pelkästään kun yritän ajatella asioita, mieleni menee täysin lukkoon. En saa mistään kiinni, ja vaikka haluaisin puhua niin en voi koska en saa kiinni siitä mitä tunnen ja mitä haluan sanoa. Lisäksi minulla on kelan myöntämää terapia-aikaa enää alle vuosi jäljellä, joten ehkä pelkään sitäkin ettei me ehditä käsitellä asioita loppuun. On helpompi pitää tuska sisällään.

Nyt olen kuitenkin tähän mennessä parantunut niin paljon, että tiedän miltä tuntuu olla terve. Olen kokenut sen, melko lyhyen aikaa, hieman alle vuoden, mutta nyt sentään tiedän millaista se on. Tiedän että se on parempaa kuin sairastaminen. Ennen pelkäsin parantua koska en tiennyt millaista on olla terve, nyt en onneksi enää pelkää sitä. Yleensähän sitä sanotaan että kun pääsee johonkin makuun, esim rikkaus tai valta, ei siitä enää halua luopua vaan sitä halajaa loppuun saakka. Sama on paranemiseni kanssa. Olen saanut maistaa terveyttä ja nyt halajan sitä. En enää pelkää ajatusta että olisin terve, joten mikä minua estää? Miksei mieleni anna minun parantua?

Yritin tässä ennen kuin tulin kirjoittamaan tehdä töitä, muttei siitä tullut mitään, kun omat ajatukset painoivat niin paljon. Onneksi pystyn suurimman osan töistä tekemään kotona silloin kun itse haluan, niin kukaan ei tiedä jossen jonain päivänä pystykkään jotakin tekemään. Muut näkevät vasta lopputuloksen, ja tähän mennessä minuun ollaan oltu tyytyväisiä, joten en jaksa stressata siitä, etten taaskaan pysty tekemään töitä silloin kun olen suunnitellut. Vaikka onhan tämäkin työtä, ei liity varsinaisesti harjoittelujaksoon, vaikka onhan siellä kriteereissä myös omasta jaksamisesta huolehtiminen. Ehkä tämä kuuluu siihen kategoriaan, ja teen sittekin töitä.

Jutuissani ei varmasti ole paljoa järkeä. Tuntuu että ne poukkoilee aina todella paljon, koska harvoin suunnittelen näitä etukäteen. yleensä alan kirjoittaa kun on sen verran paha tai sekainen olo mielessä että on pakko yrittää selkeyttää sitä jotenkin. Ainakin tämä on aitoa. Kirjoitan juuri silloin juuri sen mitä tunnen, tai mistä ainakin saan otteen. Ehkä joskus opin ja jaksan kirjoittaa kunnolla. Mutta toisaalta, miksi pitäisi? En ole tilivelvollinen tästä kenellekkään. Kirjoitan perjaatteessa vain itselleni. Tiedän kyllä että muutkin tätä lukee, mutta kirjoitan itselleni. Ehkä alkaisin kirjoittaa muitakin varten, jos tämä olisi vuoropuhelua. Jos lukijatkin ottaisivat yhteyttä minuun ja kertoisivat omia tarinoitaan. Sitten tämä ei olisi enää vain minua varten, mutta tällä hetkellä tämä on. Aika näyttää onko tämä aina sitä, vai tuleeko tästä joskus jotakin muuta!

Hei, mullahan menee ihan hyvin!

On kulunut taas pitkä aika viime postauksessa. Elämässä on ollut paljon stressiä (ja on vieläkin), ja paljon muutakin hommaa, enkä ole halunnut ottaa tänne kirjottamisesta vielä lisää paineita. Ajattelin kuitenkin nyt kun vapaata ja voimia löytyy, kertoa miten täällä päin menee.

Olen ollut nyt jonkin aikaa työharjoittelussa, niin kuin varmaan useimmat jotka jossakin ammattikoulussa opiskelevat. Keväällä on yleensä aina harjotteluja, joten meidän koulussakaan ei poikkeusta löydy. Stressasin tätä harjottelua jo useita kuukausia ennen harjoittelun alkua. Stressi paheni alkuvuonna niin pahaksi että mietin opiskelujen lopettamista, tai vähintäänkin keskeyttämistä.

Nyt on kuitenkin harjoittelua ihan hyvin takana, koska osa tutkintotilaisuuksistakin on tehty. Ohjaaja antoi tilaisuudesta arvosanaksi 10, joten ei se mitenkään huonosti voinut mennä, eikä se siltä missään vaiheessa tuntunutkaan. Kuitenkaan, vaikka hyvin olenkin pärjännyt, niin ei se kerro pelkästään siitä kuinka paljon olen parantunut. Olen joutunut syömään koko harjoittelun tavallisen lääkityksen lisäksi myös rauhoittavia. Joitakin harvoja etäpäiviä olen ollut ottamatta, mutta sen on huomannut heti siinä miten työhön pystyy keskittymään. Stressiä siis on, ja se on niin voimakasta etten sitä mitenkään kestäisi ilman lääkkeitä. Vaihtoehtona on joko lääkkeet ja ammatti, tai opiskelujen lopettaminen. Olen valinnut ammatin.

Olen kuitenkin täysin tyytyväinen suoritukseeni, ja ylpeä siitä mihin olen pystynyt. En ole luovuttanut, vaikka onkin tehnyt mieli. Ainoa asia mikä oikasti harmittaa, on se kuinka olen tiuskinut miehelleni. Olen muistaakseni joskus aiemmin kertonut, kuinka viikottain tai oikeastaan lähes päivittäin huusin miehelleni jostain. Purin häneen omaa pahaa oloani. Nyt tilanne ei onneksi ole kärjistynyt niin pahaksi, ja ehkä kerran kahteen viikkoon, enintään kerran viikkoon ärähdän jostaki. Eikä sekään kestä niin kauan kuin vuodenvaihteen tienoilla kesti.

Yhteenvetona voisi sanoa, että täällä päässä maailmaa asiat alkavat taas sujua. Syksyn ja alku talven ongelmat alkavat olla selätetty, tai ainakin ne ovat paremmin hallinnassa. Tällä hetkellä uskon vakaasti siihen että saan hoidettua harjoittelun kunnialla läpi. Uskon myös että harjoittelun jälkeen arki palaa samoihin uomiin, kuin mitä se oli kesän jälestä. Tulevaisuus on siis valoisan näköistä, ja vuoden päästähän sitä alkaa valmistuminenkin häämöttää!

Muistakaahan edelleen, että myös s-postia voi lähettää osoitteeseen sarkyneesta@gmail.com, jos kommentointi tuntuu liian julkiselta. Ihanaa kevään odotusta jokaiseen kotiin! :)

Infoa

Moikka! Laitoin äsken omaan profiiliini näkyviin sähköpostiosoitteeni (sarkyneesta@gmail.com), joten jos haluat ottaa minuun yhteyttä, mutta et halua kirjoittaa julkista kommenttia, voit tästä lähtien lähettää kommentit ja viestit myös sähköpostitse :) Laita rohkeasti mitä viestiä vain haluatkin laittaa! Pyrin vastaamaan kaikkiin sähköposteihin mahdollisimman nopeasti. Tämä tieto löytyy siis sivun reunasta, kun painaa kohtaa "tarkastele profiilia".

Oikein hyvää viikonloppua kaikille lukijoilleni! :)